 Lujaa menee. Masterstroke on saatekirjeen perusteella ollut kasassa viisi vuotta ja tehnyt tänä aikana raivoisia keikkoja, valloittanut maailmaa ja äänittänyt yhden albumin. Nyt on kasassa sitten toinen, Sleep. Samaisen kirjeen mukaan Masterstroke luokitellaan genreen ’melodic power heavy metal’ joten nyt fleda pois nutturalta ja nupit kaakkoon.
Sen vähän mitä lajista ymmärrän, niin kyllähän Masterstorke kuulostaa sangen uskottavalta 80-90-vaikutteiselta heviaktilta, vaikkakin aavistuksen tylsältä. Tämä johtuu siitä, että kappaleisiin ei ole oikein saatu mitään, mikä erottaisi sen tyylin muista pullistelijoista. Soitto on kyllä komeaa ja laulaja Niko Rauhalan ääni on mainittava aivan erityisen mainiona, sillä siinä on kiva omaperäinen väre. Ei sekään kuitenkaan niin mieleenjäävä ole, että tämä suunnattomia hurraahuutoja aiheuttaisi. Ehkä tällä musiikkiseudulla kikkaillessa on syytäkin olla ortodoksisesti junnaava ja välttää pyörän keksimistä uudelleen, sillä ties miksi hintiksi luulevat jos tässä rupeaa tuomasholopaistelemaan. Masterstroke tekee juttuaan selvästi tosissaan mutta avautuvatko tällä taivahan portit, sitä on mahdotonta mennä sanomaan; Muutama muukin tarjokas kun heviniilojen levariin on.
Killing Creatures kuuluu levyn huippuihin jo yksinomaan pirullisen tanakan tuplabasarinsa vuoksi. Kitaroihin on myös onnistuttu noitumaan mielenkiintoinen sointi, poikkeava muiden biisien soundeista. Chorus antaa odottaa itseään tosin liian pitkään, sillä se ei nosta kappaletta uusiin sfääreihin vaan on aika tasapaksu. Under the Commandin alku on salamoiva ja sen huutokuoro nostattaa riemua mieliin. Circle paljastaa yhden bändin ongelmista: Niko Rauhalan englanninkielen lausuminen on Ahti Karjalais-vainaata vain hieman paremmalla tolalla ja se tökkää korviin välittömästi. Biisi itsessään on kunnianhimoinen. Being Me on levyn ehkä vahvimmalla latauksella varustettu kappale mutta miehekäs karjunta yhdistettynä hygieenisen kuuloiseen urkusooloon sekoittaa kyllä pakkaa ja saa lopputuloksesta aika sekamelskan. Siinä missä nimibiisi Sleep on kuin huonoa Lordia, siinä Final Journey takoo päättäjäisiksi mainion lohduttomuuden tunnelman kuplivine kitaroineen ja raskassoutuisine sooloineen.
Ei tästä oikein keksi edes mitään sellaista sanottavaa, mitä ei olisi sanottu jo maailman kaikkien edellisten hevibändien kohdalla. Peruskauraa, sitä se on, mutta mutkattomasti ja ajoittain todellakin energisesti luukutettuna. Taustapoljennosta tulee ajoittain mieleen 80-luvun legendayhtye Stone, tosin etäisesti ja hetkittäin mutta on sekin jotain se. Paahdon ystäville hankinta on toki ehdoton, sillä slovareita, ellei sellaiseksi nyt lasketa alle minuutin mittaista kaunista avausinstrumentaalia Transitionia, Masterstroke ei ole erehtynyt levylleen masteroimaan. Sata lasiin.
Renek for smackthejack.net
Photos copyright by Dynamic Arts Records, 2007
|
