STOP THE PRESS!

Tony Levin – Resonator

tony_levin1.Break It Down 2.Places To Go 3.Throw The God A Bone 4.Utopia 5.Beyond My Reach 6.Shadowland 7.Crisis Of Faith 8.What Would Jimi Do 9.Sabre Dance 10.Fragile As A Song
Arvio: 4/5

Vaikka basisteja ei monesti kovin korkealle noteeratakaan, on Tony Levin yksi niistä harvoista, jotka ovat saavuttaneet musiikkipiireissä gurun arvonimen. Muutamien varsin kuuluisien (Peter Gabriel, King Crimson) proge-artistien levyillä vahvasti vaikuttanut Levin on työstänyt myös varsin vahvaa soolomateriaalia. Uudella Resonator -albumilla herra tekee jälleen selväksi miten päin sitä bassokitaraa oikein pidellään. Levy on alusta loppuun varsin tiukkaa tiluttelua. Epäselväksi ei jää, kuka tai paremminkin mikä levyllä on ehdottomasti pääosassa. Mikäli miehen taustaa ei tunne, saattaa kappaleiden bassovoittoisuus hieman ihmetyttää. Toisaalta kuunneltuaan levyn läpi, ei lainkaan ihmetytä, miksi herra Levin on nostettu niin korkealle korokkeelle.

Tonyn progetausta loistaa myös miehen soolomateriaalista varsin vahvasti. Aidasta ei siis olla lähdetty etsimään sitä matalinta kohtaa, vaan tähtäin on asetettu astetta korkeammalle. Vaan älkääpä peljätkö, ei tämä levy mitään aivan täyttä progeilotulitusta ole. Throw The God A Bone on esimerkiksi melkeinpä rockabillyä, ja Utopia kuulostaa paikoitellen melkeinpä perus-rokkislovarilta. Myös rupisia rumpuluuppeja pyöritellään muutamassa kappaleessa, jotta levyä olisi mahdollisimman vaikeata asettaa mihinkään valmiiseen muottiin. Jos joitakin edes etäisesti samankaltaisia artisteja voisi mainita, niin paikoitellen levyä kuunnellessa mieleen tuli Barry Adamsonin räyhäkkäämmät biisit, ja välillä Tonyn basismi muistutti hieman Primuksesta. Vaan genreistä viis, meininki on kuitenkin pääosin hyvä koko levyn keston ajan. Henkilökohtaiseksi suosikiksi albumilta nousi rauhallisella tunnelmallisuudellaan kappale Beyond My Reach. Resonator vaikuttaisi melko pitkälti juuri sellaiselta levyltä, joka paranee jokaisella kuuntelukerralla. Tai jos ei parane, niin ainakin avautuu suuntaan tai toiseen pikkuhiljaa. Soundillisesti levy on hitusen tunkkainen, mutta toisaalta kokonaisuutena kuitenkin ehyt. Hienoinen rupisuus sitä paitsi Levinin tyyliin sopiikin.

Tätä albumia ei ole todellakaan tarkoitettu massoille, joten en suosittele sitä estottomasti heikkohermoisille pop-musiikin ystäville. Jos sen sijaan arvostat musiikissa sitä, kun välillä on pakko pysähtyä kuuntelemaan, mitä helkkaria siellä levyllä oikein tapahtuu (tjeu: Chrisis of Faith, tai Levinin näkemys Sapelitanssista), tässä on juuri sinulle perin suolainen pähkinä purtavaksi.

Jarkko Rotstén for smackthejack.net

Photo’s copyright by Narada Productions Inc, 2006