STOP THE PRESS!

Ronnie Starr – Off the City

ronnie_starr1.Living off the city 2.They know 3.Someone tender 4.Never tear us apart 5.A lifetime 6.Let it rain 7.Breaking cold sweat 8.A broken love song 9.Chain the blues 10.Ordinary life
Arvio: 3,5/5

Mikä on Ronnie Starr? Netistä löytyi tästä ennestään ainakin itselleni tuntemattomasta yhtyeestä sellainen tieto, että kyseessä on pääkaupunkiseudulta ponnistava kolmen äijän troikka, jonka debyyttialbumi ilmaantui markkinoille 2003. Off the Citylle on vaihtunut tuottaja ja levy-yhtiö mutta ei meininki.

Tervetuloa kuumalle ja kostealle aikamatkalle läpi 70-luvun. Ronnie Starrin esikuvat eivät totisesti ole 2000-luvun tavaraa vaan nyt sukelletaan syvälle kolmenkymmenen vuoden takaisiin tunnelmiin. Tällä ei totisesti radioiden tehosoittoon tänä päivänä pääse, mikä on pirun tylsää. Ronnie Starr sätkyttelee kolmisointurockin, rockabillyn, progepörinän ja hard rockin rajamailla ja tekee sillä neliönmuotoisella kentällä juttunsa kiitettävästi. Ei tämä tavara kalpene myöskään ulkomaisten tekijöiden rinnalla koska se on perushyvää musiikkia, jossa on pääosassa hyvä laulaja, hienot melodiat ja hurjat sovitukset. Kitarat räimivät mukavan kepeästi eteenpäin ja Janne Äyräväisen ääni kestää hyvin läpi levyn mitan vaikka välillä mennään korkealta ja kovaa. Bändissä on varsinaisesti vain kolme soittajaa, joten hyvin on biisit treenattu, sillä saundi on ajoittain jopa messevä. No, totuuden nimissä täytyy sanoa, että kyllähän tuosta näyttää vierailevia taiteilijoitakin löytyvänja he tuovat muuassaan muun muassa Hammondia, lisää kitaroita ja komeita stemmalauluja.

Off the City alkaa nimibiisin hivelevällä rokkikuviolla. Kappaleessa ei muutenkaan ole valittamista, etenkin kun sen loppuosassa Ray Manzarek astuu naftaliinista kehiin ja vääntää kunnon Ovet-tyyppisen urkupörähdyksen, jossa koskettimet liekehtivät. Hienoa kuultavaa. Avausbiisissä Äyräväisen tulkinnassa on kuulevinaan hieman Martti Syrjää ja myös jatkossa pieniä Eppumaisia äänensävyjä on ripauksittain siellä täällä. Tai sitten korvat ovat tulleet hulluiksi. Yhtä kaikki, siinä missä avausbiisiä ryydittivät Doors-urut, on They Know’n parasta antia Ian Anderson-huilu, joka tosin äänikentässä on sijoitettu huolestuttavan kuulumattomiin. Hieman rohkeutta kantaa omaperäiset ideat loppuun saakka, jäbät hoi! Someone Tenderissä on hieman hölmöt hakemalla haetut riimit mutta hullun oudot stemmakuorot ovat oikeinkin jees. A Lifetime on muhkea osoitus yksinkertaisten ideoiden parhaudesta ja Let It Rain alkaa mukavalla iskelmäintrolla mutta vaihtuu taikaiskusta 70’s-folkiksi. Loppulevyltä löytyy Orbisonia, Whitesnakea, Hurriganesia, Vaughania, Arkia ja Santanaa omaperäisesti sekoiteltuna sievässä nipussa.

Kun pehmeä soundi ja kova meininki ovat Ronnie Starrin plussia, niin metsään yhtye menee siinä, että kappaleiden sisällä on usein häiritsevän paljon poikkeavuutta. A- ja B-osat eivät useinkaan tunnu kohtaavan vaan chorus tuntuu olevan aivan kuin oma kappaleensa säkeistöosuuteen nähden. Se on välillä hämmentävää. Ehkä tässä on vaan ollut liikaa ideoita ja kaikki on pitänyt ympätä levylle suinpäin pohtimatta innoissaan. Toinen miinus tulee lievästä turtumisesta. Kun alkuinnostuksesta päästään, tietää jo oikeastaan mitä tuleman pitää eikä ihan täysin lopun hyvistäkään melodioista jaksa enää intoutua. Levy on siis tasainen, melkein jopa tasapaksu mutta onneksi kuitenkin soitanta ja biisimateriaali pitää kokonaisuuden horjuen pystyssä. Ja se ihana, softisti toteutettu ’seiskari’-soundi.

Olisi kiva tietää, onko Ronnie Starr tarjonnut musiikkiaan isolle levy-yhtiölle vai päätynyt omasta halustaan pienemmälle, vapaat kädet tarjoavalle lafkalle. Voisi nimittäin ajatella, että tämänkaltaiselle musiikille olisi hyvinkin kysyntää isommissakin piireissä. Ainakin tässä on tyyli otettu haltuun viimeistä piirtoa myöten: 1970-luku on läsnä levynkannen himmeää auringonvaloa, kirjoitustyyliä ja bändin glamrockmaista nimeä myöten.

Renek & Sari Rivinen for smackthejack.net

Photos copyright by Bianca-Pop Music, 2007