STOP THE PRESS!

Fight Club

fight_club_xboxTekijä: Genuine Games
Julkaisija: Vivendi Universal 
Arvio: 2/5

Fight Club kuuluu top-5 elokuvieni joukkoon ja aika yllätys oli, kun kuulin, että siitä lähdettiin peliä vääntämään. Alustavat ruutukaappaukset näyttivät hyviltä ja elokuvan tunnelmaan sopivilta, mutta pelkona oli, että lopputulos olisi vain perustappelua. Ja niinhän siinä kävikin. Pohjimmiltaan Fight Club on synkällä tunnelmalla kuorrutettu köyhän miehen Tekken. Japanilaiset mätkintäpelisarjat Tekken, Dead or Alive ja Soul Calibur on tullut henkilökohtaisestikin tahkottua tappiin asti, eikä niiden suosio näytä hiipuvan vielä pitkään, jos muiden maiden tuotokset pysyvät Fight Clubin tasoisina.

Ei kaikki kuitenkaan huonoakaan ole. Jos Fight Club olisi julkaistu soundtrack CD:nä, jossa on uraa uurtavana bonusominaisuutena tappelupeli, olisi se ansainnut 4 pistettä. Toisin sanoen, pelin ääniraita on erinomainen, vaikka biisejä olisi kyllä saanut olla enemmän kuin viisi. Jos se taas olisi julkaistu puoli-ilmaisena tekniikkademona siitä, kuinka hienon näköisiä tappelijoita ja ympäristöjä Xboxilla saa aikaiseksi, olisi se taas ansainnut kiitosta. Valitettavasti Fight Club jää hyvin pitkälti tekniikkademon tasolle, itse pelillinen sisältö on epätasaista, vähäistä ja köyhää. Pelimooditkin ovat peruskauraa. Arcade -tilassa valitaan oma pelihahmo, taistellaan kunnes rivimiehet on voitettu ja lopuksi päähahmoa vastaan. Kentät etenevät suurin piirtein leffan tapahtumien mukaan, mutta ovat melko pieniä eivätkä erikoisemmin reagoi tappelijoiden toimiin. Pelihahmot ovat komean näköisiä, ja jotkut jopa tunnistaa elokuvaan liittyviksi, vaikka Edward Nortonia tai Brad Pittiä eivät pelintekijät saaneetkaan käyttää. Veri roiskuu liiankin aidon näköisesti, ruhjeet jäävät näkyviin ja luiden murtuessa se näytetään röntgen-kuvan säestyksellä. Komeahkoa, groteskia ja syystäkin K-18 luokituksella varustettua.

Hahmojen taistelutavat poikkeavat toisistaan hyvin vähän, jopa loppuanimaatiot ovat kaikilla täysin samoja, laskin niitä kaksi tai kolme erilaista. Moni hyvä tappelupeli innostaa valitsemaan jonkun tietyn hahmon ja opiskelemaan sen erikoisliikkeet viimeisen päälle, mutta tästä tusinajoukosta mieleenpainuvin on ’big boob’ -Bob, eikä peli innosta sen kummemmin treenaamaan. Liikesarjojen napinpainalluksia ei voi tarkastaa kesken pelin, ja harjoittelutila on viimeisen päälle helpoksi säädetyn vastustajan mättämistä. Koska kyseessä on periaatteessa realistinen katutappelu, mitään uskomattomia super-erikoisliikkeitä ei valikoimasta löydy. Hoh hoijaa.

Arcadea jaksoi jonkin aikaa mätkiä, kunhan epätasaisesta joukosta löytyi sopivan ylivoimainen pelihahmo ja -liike Tarinatila sen sijaan lisää entuudestaan keskitasoiseen esitykseen elementin, joka tekee kokonaisuudesta karsean. Ensin annetaan omalle hahmolle nimi, valitaan kolmesta taistelutyylistä mieleinen ja katsotaan hyvän näköinen animaatio kellariin kävelystä. Tulitikkuaskiin kirjoitetun oloinen juoni etenee hieman, jotta päästään taas tappelemaan. Tietokoneanimaatioiden ystävänä odotin voittoni jälkeen uutta hienoa tarinapätkää, mutta ei ja voih. Genuine Gamesin pojilta on loppunut joko taito, aika, innostus tai kaikki kolme. Tarina eteneekin pysäytyskuvien voimalla, heikkojen ääninäyttelijöiden pölistessä taustalla. Tämä oli niin surkean näköistä, halpahintaista tuotantoa, että se viimeinenkin innostus pelin läpi tahkoamiseen katosi saman tien. Jos loppuun asti kuitenkin jatkaa, ei menetä elämästään montakaan tuntia ja ’palkkiona’ saa ekstrahahmoksi Limp Bizkitin Fred Durstin…

Verkkopelimoodikin löytyy, mutta ainakaan arvostelun kirjoitushetkellä Xbox Livestä ei paljon peliseuraa löytynyt. Ensimmäinen (ja toinen) Fight Clubin sääntö on, ettei siitä saa puhua. Olisikin varmaan hyvä, että tästä pelistä vaiettaisiin ainiaaksi. Kaksi pistettä, joista toisen ansaitsevat elokuvasta tutut musiikit, toisen grafiikat.

Manu ”I am Jack’s failed video game” Pärssinen for smackthejack

Photo’s Copyright by Vivendi Universal Games, 2004