STOP THE PRESS!

Shadow of the Colossus

shadow_of_the_colossusTekijä: SCEE
Julkaisija: SCEE
Arvio: 4,5/5

Shadow of the Colossusta ei voi arvioida palaamatta hieman takaisin Playstation 2:n pelihistoriassa. Joitakin vuosia sitten nimittäin ilmestyi saman tekijäjoukon peli ICO, joka oli tunnelmallinen, omaperäinen ja kerta kaikkiaan kaunis pelikokemus. ICO voitti tukuttain palkintoja ja jäi vääjäämättä pelihistoriaan PS2:n yhtenä merkkipaaluna. Shadow of the Colossusta tehtiinkin pitkään ICO:n jatko-osan viitan alla, mutta loppujen lopuksi peleillä ei ole paljonkaan yhteistä. Paitsi se, että Colossuskin on tunnelmallinen, omaperäinen ja kerta kaikkiaan kaunis pelikokemus.

Salaperäinen tarina alkaa, kun sankarimme kantaa kuollutta tyttöä alttarille. ICOsta tutut varjo-olennot lähestyvät, mutta kun tämä ”Vaeltaja” kiskaisee miekkansa esiin, puuttuu isompi voima peliin. Jylhällä äänellä puhuva jumalolento lupaa auttaa tytön virvoittamisessa, jos poika tekee vastapalveluksen. Tehtävänä on kukistaa 16 kolossia, jotka vaeltavat kyseisellä planeetalla. Apuna pelaajalla ei ole kuin uskollinen hevonen, auringon avulla suuntaa näyttävä miekka ja heppoinen jousipyssy. Kolossit taas eivät ole mitään pikkuvastuksia. Ne ovat nimittäin ainakin parisataa kertaa sankariamme suurempia liikkuvia vuoriolentoja, jotka koostuvat kivestä ja karvasta.

Kun ensimmäinen kolossi lähestyy pelaajaa maan pinta vavisten, ääni pään sisällä sanoo: ”Juokse poika, juokse niin lujaa kuin pääset!” Kaunis tyttö on kuitenkin saatava pois manan majoilta ja kun vihollisen heikko kohta löytyy sinnikkään karvapeitteessä roikkumisen jälkeen ja köriläs rojahtaa maahan voitettuna, se ääni sanookin: ”Tässä oli nyt sellainen pelihetki, jonka tulet muistamaan pitkään, ellet ainaisesti”. Graafisilta efekteiltään Colossus muistuttaa ICOa. Se on erinomaisen kaunista, vaikkakin hieman autiota katsottavaa. Otusten selässä tasapainottelu tuntuu niin aidolta, että melkein alkaa huimata. Samoin hevosen ohjastaminen on mukavan realistisesti toteutettu, jopa niin hyvin, että kaviokumppani alkaa väkisinkin tuntua aidolta olennolta, josta on pakko välittää.

Ei voi sanoa, että musiikit Colossuksessa loisivat suuren osan pelin atmosfääristä, sillä sen tekevät muut seikat. Sen sijaan musiikki ja äänitehosteet kohottavat fiilistä entisestään, mikäli mahdollista. Tunnelma on se ykkösjuttu tässä pelissä. Koska kolosseja on vain 16, voisi kuvitella pelin olevan varsin lyhyt. Ensimmäiseen jättiin kulutin puoli tuntia, samoin toiseen, mutta jo hetken päästä örrimöykkyjen heikon kohdan löytämiseen uudelleenyrityksineen saattoi mennä tuntejakin. Kyseessä ei siis tosiaankaan ole päätöntä miekalla pätkimistä, vaan tarkkaa mietiskelyä, tutkiskelua ja strategisointia useimmiten melko rauhalliseen tahtiin. Colossuksessa taistelut voitetaan aivotyöllä ja kärsivällisyydellä, ei teräksellä.

Tallennuspaikkoja löytyy matkan varrelta, mutta ei kesken taisteluiden, joten hermoja kysytään, kun ratsu kiritetään samaan laukkaan viidettäkymmenettä kertaa. Asiaan vaikuttaa myös kenkkuileva kamera ja hieman epätarkat kontrollit, jotka saavat välillä hyvätkin yritykset typistymään pudotukseksi maan kamaralle. Turhautumisefekti kasvaa välillä niin suureksi, että konsoli on pakko sammuttaa ja hengittää hetki hiljaa. Jos peli on muuten kaikin puolin erinomaisen nautittava kokemus, jäävät tällaiset asiat vaivaamaan ikävästi. ICO on kuitenkin saanut arvoisensa henkisen seuraajan ja Shadow of the Colossus kuuluu jokaisen Playstation 2 – ystävän hyllyyn. Jokaisen itseään pelaajaksi kutsuvan on sitä syytä ainakin koittaa, sillä Colossus on kokonaisvaltainen kokemus. Näitä ei tule usein vastaan.

Manu ”Eikun uudestaan” Pärssinen for smackthejack

Photo’s copyright by Sony Computer Entertainment Europe, 2006