STOP THE PRESS!

XCOM: Enemy Unknown

xcom_enemy_unknownTekijä: Firaxis Games
Julkaisija: 2K Games
Arvio: 4,5/5

Vuonna 1994 mm. Amiga-tietokoneelle julkaistiin peli nimeltä UFO: Enemy Unknown. Sen jälkeen sarja jatkoi X-COM -nimellä, kunnes jäi vuosituhannen vaihteen jälkeen kymmenen vuoden tauolle, elvytysyritysten epäonnistuessa. Nyt on kuljettu tietynlainen ympyrä, sillä XCOM: Enemy Unknownissa on tuttu lisänimi ja muutenkin tuntuu, että ollaan palattu 90-luvun pelien tunnelmiin, niin hyvässä kuin pahassakin. Oikeastaan melkein pelkästään hyvässä.

Alienit hyökkäävät maapallolle ja eri valtioiden toimesta perustetaan XCOM-joukot, joiden tehtävänä on suojella ihmiskuntaa ja joiden komentaja pelaaja on. Tässä vaiheessa voisi olettaa, että loikataan taistelukentälle kranaatti kädessä Halon ja muiden tyyliin maailmaa pelastamaan, mutta ei. XCOM ei ole toimintapeli, vaan lähempänä strategiapelejä ja jopa Simsiä (minkä sanomisesta joku XCOM-fani varmasti minulle suuttuu). Tehtävät vaihtelevat alienien ampumisesta muun muassa niiden teknologian keräämiseen ja tärkeiden ihmisten pelastamiseen. Samalla pitää huolehtia siitä, ettei missään maailmankolkassa kasva paniikki, että sotilaat saavat koulutusta, että uusia aseita ja varusteita kehitellään ja että tukikohta ja sen varustelu kasvaa vastaamaan tilanteen vaatimuksia.

Peli jakautuu siis kahteen osaan: tukikohdassa tehtävään varusteluun, päätösten tekemiseen, budjetin kanssa tasapainotteluun ja asioiden hoitamiseen, sekä tehtäviin kentällä. Sielläkään ei rynnätä suin päin kohti vihollista, vaan joukkiota liikutellaan yksi mies ja kaksi askelta kerrallaan strategia- ja lautapelien tyyliin ja välillä annetaan alieneille vuoro. Koko ajan pitää pitää mielessä, ettei olla suoralla tulilinjalla ja miettiä pari askelta eteenpäin taktiikkaa ja käytettävissä olevia keinoja. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavan kulman takana odottaa. Jos joukkueen jäsen kuolee, hän on poissa pelistä lopullisesti, kuten myös hahmon taistelukenttäkokemus erikoiskykyineen. Tarkkana pitää siis olla, sillä uuden sotilaan palkkaaminen ja kouluttaminen vie taas rahaa ja aikaa. Strategiointi koukuttaa kivasti ja oman tukikohdan kasvaminen tuo ylpeyden tunteen rintaan.

Välillä kovin monen asian yhtäaikaa ilmassa pitämiseen saattaa vähän turhautua, mutta asioiden voi antaa mennä myös jossain määrin omalla painollaan (ainakin helpommalla vaikeustasolla). Pelimekaniikasta ja estetiikasta uhkuu 90-luvun nostalgia ja koin alituiseen takautumia siitä Manusta, joka istui vaaleansinisävyisen huoneen nurkassa maaseudulla Amigaansa näpräten. Toisaalta välillä tuli mieleen, että ehkä konseptia olisi voinut jollain tavalla modernisoida enemmänkin, mutta olisiko tästä tullut sitten parempi peli? Ehkä ei, ja hyvä näin. Jatkan pelaamista, sillä maailman pelastamisessa riittää tekemistä.

Manu Pärssinen for smackthejack

Kuva (c) 2K Games