STOP THE PRESS!

Revengine – Why Follow Road So Narrow

reve Tuotanto: Ruined entertainment
1. Not of this time 2. My charade 3. EOL 4. Sky burial 5. Blackened mind 6. Paraside 7. Still ain’t lost my way 8. Unto utter desolation 9. Yet here we are 10. Cycle
Arvio: 3,5/5

Lapualta tuloo ristuksen lujaa mättöö. Jo ala-asteikään ehtinyt kolmihenkinen Revengine ei keksi pyörää uudestaan mutta hyvähän se on tuollaisenaankin. Sen sijaan trio pommittaa raskaamman puoleista rockia ihan pätevästi. Tällaisena hyvän päivän hevidiggarina tämä uppoaa ainakin minuun ihan uskottavasti.

Ensimmäisenä yhtyeessä kiinnittää huomiota laulaja Antti Jokirannan komeaan ääneen. Hän veisaa hyvin vakuuttavalla genreäänellä eikä hänen lauluunsa kyllästy. Tosin siinä on yksi ongelma, josta lisää myöhemmin. Alkuun on kasattu, kuten syytä onkin, killereimmät pommit ja niinpä sitä pohtiikin josko dynamiikka ja taso säilyy loppuun asti. No, ihan niin ei käy, puolivälin jälkeen levy hieman notkahtaa mutta ei kovin alas. Lopun kova biisikolmikko pelastaa taas pisteet kotiin.

Revenginellä on mielenkiintoiset melodiarakenteet ja niin vankka soitantaosaaminen, että treenikämpällä on perkeles asuttu. Vähän tähän viittaavat tekstit yhtyeen nettisivuillakin, ” päättivät mennä treenikämpälle ja pysyä siellä. Pysyä siihen asti, kunnes he tietävät, mitä haluavat tehdä…” Vähän väliä on pakko tarkistaa, että siis hetkinen, yhtyeessäkö oikeasti on soittajia vain kolme. No mitäpä niitä enempää hyvää soundia pilaamaan. Trio saa aikaan välillä erinomaiselta kuulostavaa, laajaa äänimaailmaa, joka ei kyllä parhaimmillaan häpeä yhtään kansainvälisessäkään vertailussa. Näin se on aika mennynnä: Lapualta käsin saatetaan tehdä uskottavaa globaalia tukanheilutusmusiikkia ihan tuosta vaan.

Kappaleista jo mainitut avausraidat Not of This Time ja My Charade kulkevat komeasti kaiutettuine lauluineen ja kumeine kuoroineen. Bassosoolokin kuullaan! EOL saa hampaat kalajamaan ja Sky Burial, tietoisestikinko, flirttailee sävymaailmassa itsensä Panteran kanssa. Blackened Mindin kitarariffi on hunajata, kerta kaikkiaan. Mutta sitten se aiemmin mainittu ongelma: Slovareissa bändi ei taida olla ihan omimmillaan, sillä esimerkiksi Still Ain’t Lost My Way, niin tempojatkumollisesti oikeassa paikassa levyä kuin onkin, kärsii vähän falskista laulusta ja jotenkin sellaisesta ”tähän nyt oli pakko tällainen laittaa”- tunnelmasta. Mutta onneksi Unto Utter Desolationin mellevän melodian pläjähtäessä ilmoille moiset huolet unohtuvat.

Pieniä nyansseja parantamalla bändistä saatetaan kuulla vielä isostikin. Tämä on oikeaan mielentilaan loistavaa rytyytystä ja varmaan parhaimmillaan samantyyppistä musaa arvostavien kaljanjuonnin taustamusana. Josko toki siis toimii myös keskittyneessä kuuntelussa, toimii useitakin kertoja, ja aivan takuulla myös livenä. Fanit tällaiselle möyryämiselle eivät ihan heti maastamme lopu. Eivätkä Tellukselta.

Renek for smackthejack.net

Photo’s copyright by Ruined entertainment, 2014