STOP THE PRESS!

Jim Pembroke – If The Rain Comes

if_the_rain_comes-27762949-frntl Tuotanto: TUM / Henrik Otto Donner
1. If the rain comes 2. Gone with the song 3. Columbus in India 4. Love is easier 5. Forever kinda 6. The DNA club 7. A former army 8. Doo-wah 9. My time again 10. The birds of summer 11. Midnight in Abbey Road
Arvio: 4/5

Kyllähän sitä vähän ylimielisenä katsoi kun Jim Pembroken levy lyötiin vastapestyyn kouraan. Mies on julkaissut musiikkia viimeksi 1800-luvulla ja muistaa hyvin ajat kun saurukset melskasivat maapallolla. Joo, Wigwam ja Blues Section oli kovia mutta ehkä tämä nyt on vanhentuvan mielen sympaattista kähinää. Oho, kovat nimet siellä on mukana. Otto Donner, Pedro Hietanen, Jukka Orma…ja rummuissa prätkäkaima Mika Kalliokin!

Levyn alussa tuntuu, että kyllähän tässä ihan jees-tunnelmissa edetään. Kivaa on ja rauhallista. Pembroken ääni soi edelleen yllättävän soinnikkaasti, kovaa mutta silti pehmeästi. Materiaali tuntuu olevan vähän mitäänsanomatonta. Sävellysten mitättömyys paikataan kovalla yrittämisellä ja sovituksilla. Sekä rautaisella ammattitaidolla. Mutta siinä missä moni pitkäsoitto taantuu ja latistuu keskivaiheilla mitäänsanomattomuuden aallokkoon, tapahtuu If The Rain Comes:lle jotain outoa. Päinvastaista:

Levy alkaa äkisti imeä mukaansa. Ihan äkkiarvaamatta sitä huomaa fiilistelevänsä ja tajuavansa, että minun on turha sanoa mitään, tässä on messissä niin kovaa karjua että pikkulinnut putoilevat puista. Peli on menetetty viimeistään siinä vaiheessa, kun kyseisille pikkulinnuille omistettu Birds of Summer etenee noin neljän minuutin kohdille. Jukka Orma ottaa esiin kitaransa. Pitää ihan kansiteksteistä tarkistaa, että kyseessä ei varmasti ole Juha Björninen, sillä siltä soundi ja soitto kuulostaa. No ei ole. Iho nousee kananlihalle. Olen maan matonen.

Levyllä ei oikeastaan ole muuta kuin kivenkovaa soitantaa ja hurjia, hurjia virtuositeettejä ja se riittää. Silmiähän tässä saa kuivata kuin parhaiden Piirpauke-klassikkojen parissa konsanaan. Itse musiikki tasapainoilee progen ja loungen rajamailla ja pääosin keskitemmolla mennään tässä mutta kun täydellistä soittamisen suvereeniutta on, niin sitä on. Tämä ei hittikamaa ole mutta levyyn sulaa kun sitä kuuntelee pidempään. Vanhoille faneille se tarjoaa vähän uuttakin, mikä osoittaa, ettei Pembroke porukoineen ihan seniilitaloon vielä kuulu. Ja Pedronkin tuttu soundi tarjoillaan nyt jotenkin rouheammassa paketissa kuin ennen.

Muutama erittely vielä biiseistä. Columbus in India antaa todellista viidakon tuntua ja viitettä siitä mihin ollaan lähdössä. Love Is Easier on kuin Gordon Haskellin laulukirjasta, paitsi että vähän parempi. Kivan pörröinen keinunta johdattaakin yhteen kiintoisimmista huippuhetkistä eli Forever Kindan reggaemaiseen jazztorvipoljentoon. Järjettömän välipalan The DNA Clubin jälkeen alkaa tykitys. Doo-Wah svengaa kuin hirvi, mainio, vähän Rinneradiota muistuttava klubihittiveto on se. My Time Againin viulut tulivat puskista, niin paljon kuin jousista pidänkin niin vähän päälle liimatuilta ne nyt tuntuivat. Jo mainittu The Birds Of Summer on jeesuksenmoinen veto! Midnight In Abbey Road lopettaa levyn fiilistellen ja kuiskaillen.

Nyt räkänokat kotiin. Tyyli on ammattitaitokysymys.
(Niin ja oikeasti Jim Pembroke on 68-vuotias ja levyttänyt viimeksi soololevyn vuonna 1985)

Renek for smackthejack.net

Photos copyright by Tum Records, 2014