STOP THE PRESS!

Straight Outta Compton

straight_outta_compton_blu-ray_nordic-31953905-frntl Ohjaus: F. Gary Gray
Käsikirjoitus: Jonathan Herman, Andrea Berloff, Alan Wenkus, S. Leigh Savidge
Tuotanto: Matt Alvarez, Scott Bernstein, Dr. Dre, F. Gary Gray, Ice Cube, Tomica Woods-Wright
Pääosissa: O’Shea Jackson Jr., Corey Hawkins, Jason Mitchell, Neil Brown Jr., Aldis Hodge, Paul Giamatti
Arvio: 4/5

Straight Outta Compton oli viime vuoden pieni yllätyshitti ainakin lätäkön tuolla puolen. Ohjaaja Felix Gary Graylla on vyöllään lähinnä hiphop-musiikkivideoita eikä oikeita pitkiä elokuvia kuin muutama – niistäkin viimeisin jo kymmenen vuoden takaa. En sitten tiedä onko mies valmistellut tätä pankin räjäyttänyttä läpimurtoaan näin kauan vai mitä mutta sangen viihdyttävän rainan on mies kasaan pykännyt. Tosin kerronnallisia ongelmiakin on.

Elokuvassa ollaan syvällä mustan kulttuurin suoranaisilla alkulähteillä – no ei nyt sentään puuvillapelloilla mutta elokuvan nimen mukaisessa gettolähiössä nyt kuitenkin. Sieltä on lähtöisin viisikko, joka järkytti ja muutti musiikkimaailmaa pysyvästi ja joka tunnetaan nimellä NWA. Tämä elokuva kertoo lähinnä Eazy-E:n, Ice Cuben ja Dr.Dren tarinan poliisia pakoilevista nuorukaisista maailmantähdiksi ja edelleen soolourallaan toisistaan vieraantuneiksi porvareiksi. Miehet ovat itse olleet tuottamassa pätkää, joten faktat ovat suunnilleen kohdillaan. Samalla varmaan arvostelukyky ja objektiivisuus lienevät hämärtyneet.

Elokuvan juoni sinälläänhän on tuttu kaikille yhtyeen tarinan tunteville ja kun elokuvalla on kestoa huimat 150 minuuttia, luulisi saavansa sangen perinpohjaisen selvityksen yhtyeen noususta ja tuhosta sekä vielä todella syvälliset roolityöt siihen päälle. Ihan näin ei kuitenkaan ole. No, roolityöt kyllä ovat ihan ok, siitä on kiittäminen näyttelijöitä, joista esimerkiksi Ice Cuben poika O’Shea Jackson Jr esittämässä isäänsä on vallan huikea. Mutta elokuva hukkaa parhaat mahdollisuutensa ensinnäkin alun hosumiseen ja lopun vaikeaselkoiseen temmon lopahtamiseen. Elokuvan ensimmäinen puolisko mennään musiikin rytmille ominaisella hengästyttävällä tahdilla etiäppäin ja katsojaparan eteen vyörytetään hahmoja ja tapahtumia hurumykky. Poliisit kuvataan hieman kyseenalaisessa valossa ja nuoruus on muutenkin vähän toista kuin meillä lapsena Turengissa.

Mutta mutta. Puolivälissä onkin bändi saatu jo menestyksen aallonharjan yli ja jopa lopetettua ja meno muuttuu aivan toisenlaiseksi. En ihan saa kiinni, miksi tempo ja rytmi muuttuu elokuvan edetessä näin voimakkaasti. Ei sillä etteikö elokuva olisi tavallaan viihdyttävää katsottavaa koko sen mitaltaan mutta katsojan on puolivälin tienoilla tavallaan asennoiduttava kokonaan uudenlaisen maailman haltuunottamiseen. Kyllähän tämäkin avaa osaltaan henkilöiden välisiä suhteita, ei sillä, mutta loppu on aivan liian pitkä. Elokuvan balanssi on sanalla sanoen löperö. Ja siihen liittyy myös se, että bändin kaksi muuta jätkää, Mc Ren ja DJ Yella, jäävät täysin statisteiksi. Tietysti supernimiin keskittyminen on tehty tietentahtoen mutta tuskin tällaista mahtipontista pläjäystä yhtään enempää olisi levittänyt se, että yhtyettä olisi käsitelty demokraattisemmin.

Toiset tykkää, toiset ei, Dr Pepper JyyEsEi. Mä kyllä viihdyin aivan mainiosti SOC:n parissa enkä ihmettele sen saamaa suosiota laisin. Osasyy elokuvan soljuvuuteen on tietysti mainio musiikki, jota ääniraidalla paljon käytetään kuten musiikkielokuvassa kuuluukin. Mutta samalla kriitikkolasit nenälleen saanut minä havaitsee elokuvassa olleen kestoonsa nähden kaikenlaista turhaa höpöä, jota leikkauspöydällä olisi helposti voitu karsia. Bonuksena tulee myös kaikenlaista genreniiloja kiinnostavaa tavaraa, joka imee asialle vihkiytyneen helposti mukaansa.

Renek for smackthejack.net

Photos copyright by Universal Sony Pictures Home Entertainment, 2016

Traileri: