STOP THE PRESS!

Jean-Michel Jarre – Oxygene Trilogy

Julkaisija: Sony
Arvio: 3/5

Jean-Michel Jarrea pidetään yleisesti konemusiikin, jos nyt ei sentään isähahmona, niin vähintäänkin kummisetänä. Jarre ei toki ollut ensimmäinen syntetisaattoreita lähes yksinomaan käyttänyt levyttävä artisti. Wendy Carlosin Bach-sovitukset Moog-syntetisaattoreille herättivät kohtuullisen suurta huomiota jo 60-luvun puolella. Jarren helpommin omaksuttavat, toisinaan jopa naivistiset melodiat upposivat kuitenkin suureen yleisöön paremmin kuin vaikkapa Tangerine Dreamin avantgardistisemmat berlin school -henkiset ambient-fiilistelyt. Yhtä kaikki, Jarren melodiat ja sointukulut loivat omanlaisensa pohjan nykypäivän trance-musiikille.

Vuonna 1976 julkaistu Oxygène -albumi olisi noussut varsin todennäköisesti suoraan listaykköseksi, ellei Elvis Presley olisi vallannut ykkössijaa kuudeksi viikoksi kuolemalla juuri Oxygènen julkaisuviikolla. Kyseinen albumi on eittämättä yksi elektronisen musiikin kulmakivistä. Kukapa voisi väittää, ettei olisi kuullut milloinkaan vaikkapa hämmästyttävän tarttuvaa Oxygene (Part 4) -kappaletta, jonka monet muistavat myös Timo T.A. Mikkosen ja Mikko Alatalon luotsaaman Hittimittarinkin tunnarina, vaikkakin ohjelmassa kuultiinkin cover-versio.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Jarre julkaisi Oxygenen jatko-osan. Kahdessakymmenessä vuodessa oli ehtinyt tapahtua varsin paljon. Jarrea ei voinut ainakaan syyttää siitä, etteikö hän olisi vuosien mittaan kokeillut tekniikan uusia tuulia. Varsin monet fanit olivat kuitenkin ikään kuin jämähtäneet siihen vanhaan hyvään Jarre-soundiin, joka perustui nimenomaan 70-luvun syntetisaattoreiden ja rumpukoneiden lämpöiseen soundiin ja silloisen teknologian rajoittamiin yksinkertaisiin sekvensseihin. 80-luvun myötä samplejen lisääntymisellä Jarren levyillä oli jokseenkin suora vaikutus ainakin henkilökohtaisen innostukseni laskemiseen.

Tämä vuonna 1997 julkaistu kakkososa sai minut kuitenkin valpastumaan, sillä se oli monelle kaltaiselleni Jarren ”comeback” -levy, vaikka artisti ei sinänsä varsinaisesti koskaan lopettanutkaan. Tällä kertaa soundimaailma ja biisien tekotapa oli jälleen sitä tuttua 70-luvun ihanaa Jarrea. On sinänsä hieman erikoista, että tästä keskimmäisestä albumista Jarre ei itse mainitse kansilehtisellä puolella sanallakaan. Levy on kuitenkin mielestäni kokonaisuutena yksi Jarren onnistuneimmista.

Samaa en oikein voi sanoa tästä 40-vuotisjuhlan kunniaksi kuudessa viikossa räpelletystä Oxygene 3 -albumista. Melodioista ei oikein tahdo saada otetta – välillä tuntuu, kuin jokin kone olisi arponut niitä satunnaisesti. Toisekseen Jarren kehityksen pyörä on ilmeisesti kiepahtanut ympäri – kolme sataa kertaa aiemmin kuullut trance-sointukulut ja kornit 303-bassolinjat eivät ole todellakaan sitä, mitä haluaisin elektronisen musiikin edelläkävijän levyllä kuulla.

Levyn rakenne on hapuileva ja musiikillinen anti monin paikoin seitinohutta. Biisien pituudet ovat myös niiden sisältöön nähden pääasiassa aivan liian pitkiä. Part 17 on selvästi levyn tarttuvin, mutta sekin kuulostaa jotenkin halvalta demoskenemuusikon tekeleeltä. Levyn päättävä Part 20 on levyn positiivisinta antia kaikessa dramaattisuudessaan. Siinä on myös häivähdys sitä kaipaamaani kekseliästä äänisuunnittelua – aivan kuin tuomiopäivän kirkkourut hengittäisivät maapallomme viimeisiä kuolonkorahduksia.

Kokonaisuutena Oxygene Trilogy on tavallaan mielenkiintoinen kokonaisuus. Mutta onko se Jarre-fanille pakkohankinta? Itse olin Oxygenen kolmanteen inkarnaatioon kuitenkin enimmäkseen pettynyt. Silläkin on kohtuulliset hetkensä, mutta tuskin sitä tullaan muistelemaan klassikkona, jollaisiksi voisin sarjan kaksi ensimmäistä osaa kyllä nostaa.

Jarkko Rotstén for smackthejack.net

Photo’s Copyright by Sony Music, 2016