STOP THE PRESS!

Depeche Mode – Spirit

Tuotanto: James Ford
1. Going Backwards 2. Where’s the Revolution 3. The Worst Crime 4. Scum 5. You Move 6. Cover Me 7. Eternal 8. Poison Heart 9. So Much Love 10. Poorman 11. No More (This is the Last Time) 12. Fail
Arvio: 3,5/5

Vuonna 1981 maallisen taivalluksensa aloittaneet ’Depparit’ eivät esittelyjä kaipaa. Vuoden 1993 Songs of Faith and Devotion- menestyslevystä asti uusi levy on pulpahtanut kuin nakutettuna joka neljäs vuosi. Ja niinpä edellisestä on taas se olympiadi vierähtänyt. Käsillä täten orkesterin 14. studioläpyskä.

Neljän vuoden kypsyttelyn olisi odottanut tuottaneen jotain aivoja räjäyttävää mutta ei tämä levy nyt oikein missään vaiheessa nouse kunnon liitoon. Kunnon ryhdikkäät menopalat loistavat poissaolollaan ja tilalla on jopa yhtyeen mittakaavassa poikkeuksellisen paljon hidastempoista narinaa. Martin Goren sävelkynäkään ei nyt ole ihan terävimmilleen veistelty vaikka toki mukana on muutamia oikeinkin mukiinmeneviä ralleja. Poison Heart, esimerkiksi olisi upea kappale mutta se hukkaa mahdollisuutensa selvästi vääränlaiseen biittiin ja omituisen junnaavaan sovitukseen. Sitä seuraava So Much Love taas on levyn ainoa ’vanhan ajan’ DM-kappale. Levyn päättävä Fail on yhtä aikaa lohdullinen ja pimeä. Se on kyllä pieni merkkiteos mutta siinäkin on…no, jotakin pielessä.

Mutta niin. Onko se sitten hyvä vai huono, että yhtye uudistuu ja että sen musiikillinen maisema ja soundimaailma elää? Olisihan se tietysti surkeaa ja peräti onnetonta, että yhtye edelleen julkaisisi levyllisen Enjoy the Silenceä 27 vuotta suurhittinsä jälkeen. Siinä mielessä tuleen ei ole jääty makaamaan vaan yhtye hiippailee juuri ja juuri synapopiksi vielä kutsuttavan genrensä raukoilla rajoilla. David Gahanin monotoninen jodlaus on oikeastaan se asia, josta tämän Depeche Modeksi tajuaa.

Kappaleista ei ole sen kummemmin sanottavaa, levy liikkuu enimmäkseen aika matalilla taajuuksilla. Hyvää on yleinen tunnelma ja taiten toteutetut taustat, jotka tukevat hyvin ilmapiirin ahdistuneehkoa tunnelmaa mutta soivat silti sangen monipuolisella tavalla. Aika monen levyn kohdalla moite kohdistuu siihen, että kappaleita venytetään äärimmilleen mutta Essexin setämiehet osaavat lopettaa huippukohdassa, jäämättä mässäilemään liiaksi biiseillään. Levyn pisimmät kappaleet päräytetään heti alkuun, sen jälkeen päästään välillä hädin tuskin edes kolmen minuutin kestoon. Ihan mielenkiintoista napakkuutta ja sopii omalta osaltaan muutenkin aavistuksen minimalistiseen kokonaiskuvaan.

Depeche Mode lienee yhtyeitä, jotka eivät tule koskaan lopettamaan vaan vain jossain vaiheessa liukuvat luonnollisella poistumalla taka-alalle. Yhtye on takavuosina selvinnyt narkoottisten aineiden kirouksesta ja henkilökemiallisista koukeroista eikä enää yritäkään takoa radiohittejä vaan tehdä sellaista musiikkia kuin 55-vuotiaista konkareista hyvältä tuntuu. Konserttiareenat täyttyvät ja kaikesta välittyy seesteisyys. Hyvä niin. Luulenpa, että vuonna 2021 arvostelussa on taas seuraava DM-plätty.

Renek for smackthejack.net

Photos copyright by Venusnote ltd., 2017