STOP THE PRESS!

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit – Turmion suurherttua

Tuotanto: SvartRöyhkä Pyysalo Maarit - Turmion suurherttua Records
1. Gulliver 2. Seuraavaksi Sansibar 3. Pieni kahvila 4. Nero luo 5. Kesävieras 6. Turmion suurherttua 7. Joskus pääsee piru irti 8. Elohopea 9. Matkaradio 10. Mä olen orjasi
Arvio: 4/5

Kauko-röyhkimys ei esittelyjä kaipaa. Mies on viime aikoina kunnostautunut erityisesti mitä laaja-alaisimpien produktioiden parissa. On Riku Mattilan tyylikästä rokkiduetointia, Rätön ja Lehtisalon nyrjähtänyttä iskelmää, on Hypnomenia, on Ville Haapasalon kirjat, on Mikkelin kaupunginorkesteria ja mitäs kaikkea. Jazz kuitenkin listalta puuttuu.

No ei puutu enää. Nimittäin.

Vaikka Kakelta on kaikkea tottunutkin odottamaan niin onhan tämä yllätys. Hynttyyt yhteen vibrafonistikurko Severi Pyysalon kanssa, smegeen Maarit Hurmerinta ja eikun studioon. Pyysalo, Maarit ja Röyhkä? En tiedä voiko epätodennäköisempää kolmikkoa suomalaisessa kevyen musiikin kentässä enää olla olemassa. Cheek, Jouni Hynynen ja Kake Randelin ehkä.

Mitä täällä tapahtuu? Homma meni siis niin, että Röyhkä, joka kirjoittaa kaikenlaista tekstiä ilmeisen paljon, toimitti Pyysalolle lyriikoitaan ja tämä toteutti musiikillisen annin. Homman juju on pitkälti siinä, että Röyhkän riimeistä irtautuvat ja muutenkin muodoltaan epäkonventionaaliset tekstit sopivat tällaiseen orgaaniseen ja ilmavaan tilutteluun oikein hyvin. Kun ensijärkytyksestä toipuu, levystä huomaa ihan nauttivansa.

Pyysalon loihtimat taustasovitukset ovat oikein herkullisia jopa jazzista mitään ymmärtämättömälle tollukalle. Röyhkä mutisee siihen päälle sitten mitä mutisee, hänen ilmaisunsa toimii tavallaan yhtenä instrumenttina instrumenttien joukossa. Tekstit jäävät aavistuksen taka-alalle mutta kyllä niistä raapustelijansa kädenjäljen tunnistaa. Levy toimii hyvin ns. chillauksena ja myös tarkempaan kuunteluun siitä löytää paljon nautinnollisia nyansseja. Kauko Röyhkä ja chillaus mainittu samassa paragrafissa! Rasti seinään.

Maarit. Maarit Hurmerinta. Täysin subjektiivisesti tarkasteltuna Suomen paras naisvokalisti. Selässä kasa karvoja erektoituu jo äänensä kuulemisesta. Mikään levy, jolla Maarit äännähtelee soinnikkaasti ei voi olla läpeensä huono. Maarithan handlaa jazzstandardit ja -maneerit vaikka unissaan ja sopii levylle vierailijaksi kuin hanska käteen. Etukäteen ajatellen artistien yhteisnumerot tuntuvat eriparisuudessaan myötähäpeää aiheuttavilta – Röyhkä kun nyt ei kaikella kunnioituksella ole mikään Caruso. Mutta eipä mitiä. Röyhkän matala valuminen täydentää hienosti Maaritin komean täysvaltaista uhkumista. Tuntuu, että Maarit yhteisissä numeroissa vähän säästelee, tulee tavallaan Röyhkän reviirille ja lopputulos toimii. Yllättävää.

Onpahan kyllä erikoinen levy. Ja tämä sanottu täysin positiivisessa mielessä. Viihdyn. Levyä voi kuunnella useampaan otteeseen siihen kyllästymättä. Ja pitää.
Mutta mitä aikoo tehdä Röyhkä seuraavaksi? Punkia? Hiphopia? Aikanaan Provinssirockissa hän useaan otteeseen vakuutti hevarihkolle yleisölle vihaavansa death metallia. Ehkä hän siis pusaakin seuraavaksi kuolonörinäalbumin!

Renek for smackthejack.net

Photos copyright by Svart Records, 2017