STOP THE PRESS!

Dead Furies – No Talkin’ All Action

Dead Furies - No Talkin' All ActionTuotanto: Dead Furies / F*ck Art, Let’s Dance Records
1. No Talkin’ All Action 2. Gimme Shock 3. Hey Boy Hey Girl 4. The Game 5. Rock’N’Roll War 6. 2016 7. Listen to T.Rex 8. Dance of Death 9. C’mon C’mon 10. Fille de Joie 11. Gotta Make Noize 12. Shimmy Shake
Arvio: 4/5

Tallinnalainen Dead Furies lukeutuu siihen joukkoon yhtyeitä, jotka eivät hirveästi melua itsestään pidä – paitsi levylautasella. Salanimien takaa operoivasta triosta ei paljonkaan tietoa löydy, levy-yhtiön saatekirjekin keskittyy vain kritiikkisitaatteihin. Turhat pulinat siis poies, annetaan räminän puhua puolestaan. Ihanan punk asenne. Ja mitäs mitäs, itse musiikkikin vetää puoleensa.

Jo mainitussa saatekirjeessä mainitaan referensseinä Motörhead, AC/DC, Kiss ja Ramones, joten sillä pohjalla mennään. Itse lisäisin joukkoon ainakin vielä Mustaschin ja Poisonin. Jokainen länsimaisen ’kevyen’ musiikin kanssa viimeisen 40:n vuoden aikana vähänkään tekemisissä ollut siis tiedostaa minkälaisesta rytyytyksestä on siis kyse ja montako sointua näiden kappaleiden läpiveivaamiseen tarvitaan. No, taitaa niitä tässä tapauksessa hieman enemmän kuin se perus-kolme olla mutta tiedätte periaatteen.

On tämä jonkinlainen yllätys. Dead Furies ei tee mitään, mitä ei olisi jo aiemmin tehty, ei sinne päinkään. Mutta niin vaan saa kuluneet ainekset leivottua oman kuuloisekseen pullaksi. Kauhea meno ja energinen paahto huokuu levystä kautta sen linjan. Dead Furies ei säästele. Kuuntelen tätä maanantaina ja onhan tästä viikon alun ankeus kaukana. Iloinen piriste.

Äänitys ei toimi yhtään, miksaus on tehty sinne päin ja kokonaisuus kuulostaa kuin ryhmä soittimiaan raastavia ukkeleita olisi tippunut katukaivoon ja huutaisi sieltä musiikillisia avunhuutojaan hirveällä tohinalla ja kohkauksella. Ja homma toimii. Biisit eivät tarjoile ydinfysiikkaa tai liian vaikeita sointukiertoja vaan kantapään alle menevää alkukantaista rokettirollia. Ei tästä ihan todella voi olla pitämättä. Ei, vaikka rytmiryhmä ei teknisesti ottaen aina soitakaan ihan metronomin tarkkuudella. Ei, vaikka laulaja, joka operoi psudonyymillä Robert Fury, ei olekaan mikään muuntautumiskykyinen elvis. Ei, vaikka joka ainoa kitarasoolo on ennalta arvattava ja vaikka kappaleet vedetään samaa keskibiittiä paahtaen alusta loppuun. Remu näyttäisi pilven reunalta hyväksyvää peukkua, jos olisi kuollut.

En edes uskalla ajatella, minkälaisen menon tämä kolmikko saa livenä aikaan, jos hieman nukkavierun oloisella äänitteelläänkin se saa rappauksen irtoamaan seinästä ja paikat hampaista. On se jukolaare komiaa, kun vimma + tahto + energia = ränttätänttä, joka on perusasia ja joka vie läpi harmajan kiven. Tähän on turha hernekeppien tulla ruikuttamaan. Nämä osaavat ja tuovat sen ilmi.

Renek for smackthejack.net

Photos copyright by Maris Savik / F*ck Art, Let’s Dance Records, 2017