STOP THE PRESS!

Haastattelussa: ohjaaja James Mangold

James Mangold on amerikkalainen elokuva- ja tv-ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja. Hänen elokuviaan ovat mm. Walk the line, Wolverine,  Cop Land ja Vuosi nuoruudestani.  Hän on tuottanut ja ohjannut pilottijaksoja tv-sarjoihin, kuten Teoria miehistä (2006-2008), NYC 22 (2011-2012) ja Vegas (2012-2013). Elokuvassa Logan hän tuo jälleen yhteen Hugh Jackmanin ja Patrick Stewartin kertoakseen tarinan Wolverinesta, kovasta, mutta vastahankaisesta X-Men -jäsenestä…

LoganOliko vaikeaa saada studiota hyväksymään K-16 supersankari-elokuva (R-luokitus USA:ssa)?

Olisi paljon seksikkäämpää sanoa, että jouduin taistelemaan, mutta mielestäni studiot ovat tietoisia siitä, että jotain on muutettava ja kiinnostusta kokeiluihin on. Voit tuhlata neljännesosan miljardista elokuvaan vain huomataksesi, että katsojaluvut eivät ole aina niin isoja kuin viisi tai kymmenen vuotta sitten. Oli myös erittäin selvää minulle ja Hugh:lle (Jackman), että emme halunneet tehdä elokuvaa, ellei se olisi ollut jotain erilaista. Se oli juuri niin yksinkertaista. Joten studiolla oli vaihtoehtona tehdä K-16 -elokuva meidän tavallamme, temaattisesti, tai tehdä se jonkun muun kanssa. Luonnollisesti Hugh:n sana oli tässä paljon minua vakuuttavampi (naurua). Joka tapauksessa, meidän tiivis tunteemme yhteistyöstä oli heille selvää. Enkä lopulta kohdannut niin montaa, jotka olisivat sanoneet “Haluamme tehdä samanlaisen elokuvan kuin pari edellistä”. Oli halua nähdä asioita tehtävän eri tavalla.

Miltä sinusta tuntui viimeisen kohtauksen kuvauksissa, tietäen, että tämä oli näiden hahmojen loppu?

Se oli todella koskettavaa ja me kaikki tunsimme ne realiteetit, että mitä oli tapahtunut. Joskin minulle ohjaajana, keskellä metsikköä Coloradon ja Uuden Meksikon rajalla, päivänvalo käymässä vähiin ja kuvaan erittäin tärkeitä kohtauksia, on tuotannon viimeinen päivä ja auringon laskiessa tiedostan vain sen, että minun on saatava elokuva purkkiin. Joten ajatukseni eivät ole tunteellisissa asioissa. Koin nämä mainitsemasi tunteet Berliinissä, kun me kolme, Patrick, Hugh ja minä, olimme vieri vierekkäin teatterissa ja tarrasimme toisiamme käsistä. Tunsimme ylpeyttä ja luulisin heidän tunteneen enemmän matkansa lopullisuutta näissä rooleissa, juuri sillä hetkellä, siinä teatterissa, kuin rämpiessään kuvauksissa yltä päältä veressä ja kuivissa lehdissä!

Minkälaista oli kuvata kaikkein väkivaltaisimmat kohtaukset?

Ne olivat jokseenkin vähemmän intensiivisiä kuin miltä ne näyttävät elokuvassa. Se muistuttaa lähinnä tanssinumeron kuvaamista, olkoonkin että näyttävät olevan kaoottisia. Nauramme paljon kuvausten aikana. Emme me eläneet keskellä 74 päivän mittaista Bergman-elokuvaa (naurua). Me olemme perhe ja osa siitä tavasta, millä pidämme energiaa yllä keskellä elokuvan tekoa, jopa synkän sellaisen, on nauraa ja nauttia toistemme seurasta.

Mikä sai sinut valitsemaan Dafne Keen:n X-23:n rooliin?

Elämässäni on ollut kolme kertaa, mukaan lukien Dafnen kanssa, milloin vain näen välähdyksenä tämän henkilön olevan juuri oikea rooliin. En pysty millään erittelemään sitä, muuta kuin että näin sen osan kirjoitin. Kirjoituskumppanini ja minä olimme kirjoittaneet vaativat roolit Hugh Jackmanille ja Patrick Stewartille. Kukaan muu maailmassa ei olisi pystynyt tekemään näitä rooleja, mutta heillä on myös tavattoman paljon itsevarmuutta näyttelijöinä, intohimoa ja taito tuoda eloon se, mitä me olimme kirjoittaneet. Täytyy sanoa, että molemmat ylittivät odotukseni, varsinkin Patrickin tapauksessa. Mielestäni mieheksi, joka on niin vankka ja vanhempi herrasmies, vaati suurta rohkeutta päästää irti. On monia näyttelijöitä, jotka viettävät paljon aikaa viimeisinä vuosinaan yrittäessään vakuuttaa ihmisiä siitä, että he eivät ole vanhoja! Ja tällainen roolihahmo voisi olla uhka heille. Joten Patrick oli todella rohkea. Luulenpa, että hän tiesi mitä elokuva tarvitsee ja hän teki sen.

LoganDafnen lisäksi, mitkä olivat ne kaksi muuta kertaa, kun tiesit katsovasi oikeaa henkilöä rooliin?

Toinen oli Angelina Jolie elokuvassa Vuosi nuoruudestani. Hän tuli Culver Cityyn ja luki kanssani huoneessa roolia varten. Kun näyttelijät käyvät koe-esiintymässä, heille on yleensä annettu vain pari kohtausta, mutta Angie oli saanut koko käsikirjoituksen agentiltaan, luki vaaditut kaksi kohtausta, katsoi ylös ja kysyi: “Haluatteko, että jatkan?” Hän luki kaikki hahmonsa kohtaukset käsikirjoituksesta loppuun saakka. Oli aivan uskomatonta lukea hänen kanssaan. Samalla tavalla Ben Fosterin kanssa, kun hän tuli lukemaan Klo 15:10 lähtö Yumaan. Hänen tapansa lähestyä hahmoa, hänen yhteytensä oli uskomatonta.

Sitä samaa tunsit Dafnen kohdalla?

Näin Dafnen videon, joka oli lähetetty Madridista: pieni iPhone-videonpätkä, jonka hänen isänsä, englantilainen näyttelijä (Will Keen) oli kuvannut. Ensiksikin, hän oli hurmaava, kiipeili pitkin huonekaluja heidän kotonaan, loikaten maahan ja tehden kuperkeikkoja ja hyppien pitkin poikin. Mutta se, mikä todella iski, oli se tapa, millä hän puhui sanat ja teki kohtaukset. Tunsin välitöntä helpotusta, sillä se oli ollut suuri kysymysmerkki – kenet voisimme löytää, joka voisi tehdä kaikkea sitä, mitä elokuva vaatii, 11-vuotiaana? Toinen välitön ahdistuksen aihe hänet nähdessäni oli se, kuinka saan studion vakuutettua palkkaamaan tytön ja olemaan katsomatta tai edes harkitsematta muita ja vain lukitsemaan vastauksen. Siitä tuli heti minun sen hetken välitön fokus.

Minkälaisia keskusteluja kävit hänen vanhempiensa kanssa siitä, mitä kaikkea hän joutuisi tekemään, mitä tulee toimintakohtauksiin ja väkivaltaan?

Keskustelimme hyvinkin tarkasti. He ovat todella hyviä vanhempia. Olen itsekin ylpeä vanhempi. Luullakseni se, että olen isä saman ikäisille lapsille, oli jokseenkin helpotus heille. Mutta pääasia mitä painotin ja mistä yritin pitää kiinni – ja Hugh ja Patrick auttoivat suuresti tässä – oli se tunne perheestä elokuvaa tehdessä. Elokuvan tunnelma ja vire ei ollut yhtään sitä, minkälaista sitä oli kuvatessa. Uskoakseni lapsen näkökulmasta tällaisen elokuvan tekeminen on kuin loppumaton Halloween. Hengailua monien ystävien kanssa, jotka rakastavat sinua jopa kaiken sen oudon maskeerauksen alla, ja jossain nurkassa on kaveri veriämpärin ja sienen kanssa. Ja kaikki se on hauskaa ja hillitöntä eikä läheskään niin synkkää kuin miltä se ruudulla näyttää!

Luuletko, että Deadpoolin menestyksen myötä oli helpompaa saada studio myöntymään Loganin K-16 -luokitukseen?

Lyhyesti: kyllä. Pidempi vastaus on, että olimme kirjoittaneet Loganin ja kertoneet tekevämme sen jo ennen kuin Deadpool ilmestyi. Mutta mielestäni he kyllä tiesivät, mitä heillä oli käsissään Deadpoolin kanssa. Ja heillä oli suuri aavistus siitä, että kysyntää on. Jopa toimitusjohtajien pitää luottaa omiin silmiinsä ja korviinsa joskus, ja luulenpa heidän nähneen Deadpoolin ja tietäneen sen olevan todella hauska. Emme luvanneet samanlaista hauskanpitoa. Tämä on jotain muuta.

Luuletko, että Loganin suosion myötä näemme enemmän aikuisille suunnattuja supersankari-elokuvia?

En tavoittele sellaista vaikutusta. Missä Deadpool auttoi oli se, että eri ihmiset tekevät oman näköisiä elokuviaan, mitä se sitten tarkoittaakaan. Kun katson Logania, yritän katsoa sitä objektiivisesti ja olen ylpeä siitä. Syy, miksi alun pitäen epäröin tehdä toista supersankari-elokuvaa oli se, että halusin tehdä henkilökohtaisen elokuvan Wolverinen jälkeen, pienemmän elokuvan. Minulla oli tarve käyttää samaa ääntä kuin Vuosi nuoruudestani, Walk the Line, Cop Land tai Heavy -elokuvia tehdessäni. Minun tarvitsi rakentaa jotain, joka heijasti niitä asioita, mitä tunsin itsestäni, maailmasta, näistä hahmoista, ja se oli minulle tärkeintä. Toivoisin todella, että muut ohjaajat ja käsikirjoittajat saisivat samanlaisen tilaisuuden, jopa kuvitteellisilla hahmoilla, koska se on mahdollista. Fanit ovat joskus vastakkaisessa asemassa. He haluavat elokuvien oleva kuin yhteen nivoutuneita, saumattomia minisarjoja. Se ei ruoki luovuutta. Sillä tavoin itse asiassa tehdään maailman kalleinta tv-sarjaa!

LoganOliko vaikea sekoittaa supersankari-lajityyppiä lännenelokuviin?

Ei. Ei se ollut. Se istui aika luonnollisesti. En pidä supersankari-elokuvia lajityyppinä. Mielestäni ne ovat vain elokuvia; on monenlaisia supersankari-elokuvia. On yhtä monta sarjakuvaa kuin kirjaa. On sotasarjakuvia, noir-sarjakuvia, romanttisia, älyllisiä. Sarjakuva lajina ei kerro mitään ja se on jopa halventava, koska sillä tarkoitetaan tyhmää tai lapsellista. Vastustan sitä, sillä ei ole olemassa lajityyppiä nimeltään lapsellinen. Tai sama kuin sanoisi tiettyjen elokuvien olevan tehty vain myymään toisia elokuvia, Happy Mealeja ja leluja, eivätkä ne olisi elokuvia vaan yritysten hankkeita. Mielestäni voi oppia yhtä paljon katsomalla Lee Marvinin elokuvaa, tai Peckinpahin, tai George Stevensin tai Clint Eastwoodin elokuvaa. Ainoa asia, mikä on erilaista, on siinä, että näillä hahmoilla (supersankareilla) on jonkinlainen taito – mutta samaa voidaan sanoa Dirty Harrysta tai Kippari-Kallesta. Heillä on yleensä jokin maaginen juttu, jonka avulla he pystyvät päihittämään pahikset tai vastustuksen, kuin kenelläkään muulla poliisilla tai cowboylla. Joten supersankari-elokuvat ja lännenelokuvat eivät ole niin erilaisia.

Milloin sait idean viitata George Stevensin Etäisten laaksojen mies -elokuvaan?

Heti edellisen Wolverine-elokuvan jälkeen. Olen aina rakastanut kyseistä elokuvaa. Katsoin sitä isäni kanssa lapsena televisiosta ja siitä oli restauroidun version näytös Beverly Hillsin Academyssä, todella kaunis, uusi kopio. George Stevensin perhe pyysi minua lausumaan pari sanaa esityksen alkuun ja esittelemään uuden kopion. Sitä kautta varmaankin joitakin asioita heräsi mielessäni ja sillä oli suuri psykologinen vaikutus.

Oletko miettinyt tekeväsi tulevaisuudessa Hugh:n kanssa jotain erityistä?

Meillä ei ole mitään erityistä mielessä, mutta se olisi tavattoman tuhoisaa ja suorastaan ystävyyden ja taiteellisen yhteistyön konkurssi, jos emme enää työskentelisi yhdessä!

Kuinka paljon sait kiksejä Charlesin dialogin huumorista?

Me vain pidimme hauskaa näiden hahmojen kanssa. Rakastin sitä. Mielestäni huumori on vähemmän kaksimielistä tai laajaa. Se on enemmänkin mielen hymyilyä kuin ääneen nauramista, mutta sitä todellakin tarvitaan. Kaiken rymistyksen keskellä tarvitaan lepoa ja kepeyttä. Minulle tavoite ei ollut vitsien kerronnassa tai pikkunäppärässä sanailussa. Ensi kertaa, kun ehdotin elokuvaa Foxille, sanoin haluavani tehdä verisen version Little Miss Sunshine -elokuvasta. Huumori, mitä halusin, oli enemmänkin “elämän makuisia paloja”. Ei ole kovinkaan montaa X-Men-elokuvaa, missä kuulet Charlesin sanovan Wolverinelle, että täytyy käydä pissalla, tai missä he pysähtyvät kauppaan ostamaan puhelimen laturia. Tuo elämän tavanomaisuus on jotain, mitä en ole nähnyt aikaisemmissa vastaavissa elokuvissa. Minkälaista olisi, jos elämä supersankarina ei olisikaan lekottelua miljardin luolassa, miljoonia maksavien koneiden ympäröimänä ja tekijänoikeudella suojattu auto ja lentokone odottamassa kiitoradalla? Mitä jos asiat olisivatkin hieman vaatimattomampia todellisuudessa?

LoganOliko vaikeaa tappaa nämä kaksi päähahmoa?

Kyllä täytyy sanoa, että oli. Mutta se oli se tarina. Me olimme kertomassa tarinaa ja Loganin tapauksessa tarinassa on kyse hahmosta. Siinä ei ole hirveästi eroa Christian Balen hahmon kuolemaan Klo 15:10 lähtö Yumaan -elokuvassa. Molemmat hahmot ovat menettäneet hyvät syyt elää. Itse asiassa jopa yleisökin saattaa toivoa, että Logan pääsisi lepäämään. Kaikki se menneisyyden väkivallan taakka, Loganin pettymys ihmiskuntaa kohtaan, pettymys siitä, ettei hän voi koskaan saada intiimiyttä elämäänsä ilman ettei joku kirous tule ja tuhoa kaikkia hänelle rakkaita asioita; se fakta, että hän on elänyt elämän, joka on kolme-neljä kertaa pidempi kuin mitä me saamme elää – nämä ovat kaikki hyviä syitä yrittää löytää tie ulos. Mutta helppoa se ei ollut. En kohdellut sitä ylimielisesti. Rakastan kaikkia hahmojani kaikissa elokuvissani ja jos joku heistä kuolee, haluan yleisön tuntevan sen saman menetyksen, minkä minä tunnen. Rakastan Logania. Mielestäni hän on uskomattoman voimakas jatke miehen turhautumiselle, sekä voimakkuuden, että heikkouden merkityksissä. Rakastan sitä, että hän ei pidä supersankarina olemisesta. Se on taakka. Sen tuoma julkisuus on hänelle kauhistus ja se tekee hänestä erilaisen verrattuna muihin hahmoihin, jotka ovat valmiita brändäämään itsensä asuilla ja autoilla ja pitämään huolta, että kaikki varmasti tietävät, mitä he tekivät.

 

Photo’s Copyright © 2016 Twentieth Century Fox Film Corporation