STOP THE PRESS!

Putoavia enkeleitä

putoavia_enkeleitaOhjaus: Heikki Kujanpää
Käsikirjoitus: Aila Meriluodon romaanin pohjalta Heikki Kujanpää, Heikki Huttu-Hiltunen ja Sami Parkkinen
Tuotanto: Tero Kaukomaa, Petri Jokiranta
Pääosissa: Tommi Korpela, Elena Leeve, Elina Knihtilä, Antti Litja, Juhani Niemelä, Hannu Kivioja 
Arvio: 4/5

Putoavia Enkeleitä perustuu paitsi Aila Meriluodon Lauri Viita- elämäkertaan, myös samannimiseen Q-teatterin esitykseen, joka oli menestys. Niin elokuvan kuin teatterinäytöksenkin ohjaajana touhuaa Heikki Kujanpää, jolla on selvästi näkemystä. Pitkän linjan näyttämömies ottaa uudenkin ilmaisukeinon haltuun lupauksia herättävästi.

Elokuva kattaa runoilijoiden Viita ja Meriluoto koko avioliiton eli vuodet 1948-56. Vaikeat vuodet, niin voisi sanoa. Meriluoto ja Viita tapaavat yhteisen kustantajan juhlissa jälimmäisen ollessa ’tukevasti naimisissa’. Tämähän ei tahtia haittaa, vaan nuoripari syöksyy suin päin onneen ja autuuteen. Väliaikainen majapaikka löytyy Meriluodon vanhempien kotoa mutta eksentrinen runoilija ei ole kovin tervetullut riehumisten jälkeen. Sitten majoitutaan Muroleen saareen, jossa Viidalla alkaa sumeta. Loppuelämä onkin enemmän tai vähemmän omien demonien kanssa taistelemista. Siinä joudutaan purkamaan lupaus jos toinenkin.

En ole ikäväkseni kovasti kehuttua teatteriesitystä nähnyt mutta jo tämän elokuvan perusteellakin voi sanoa, että se on varmasti todella mainio. Ymmärtääkseni teatterikappaleen rakenne on sama kuin elokuvassa, eli Elena Leeven esittämä kuviteltu tytär Helena toimii jutun kertojana ja muistelijana, osin äitinsä kirjoittamien muistelmien innoittamana. Tyttären itsensäkään terveys ei ole kovin hyvässä terässä, mikä luo elokuvaan dramaattisen ylisukupolvisen kaaren. Sen sijaan aika tuntuu olevan tekijöille vähän huojuva käsite, sillä joidenkin tapahtumien sijoittuminen aikajanalle on vähän epäuskottavan oloista. Tähän olisi saatu korjaus jo pelkästään rajummin kontrastisella maskeerauksella, puvustuksella ja lavastuksella.

Elokuvan päätehokeino, se että Leeve esittää sekä kuviteltua tytärtä, että nuorta Meriluotoa, toimii hienosti tiettyyn pisteeseen saakka. Ohjaaja vaan intoutuu mässäilemään sillä liikaa, sillä vaihto takaisin Elina Knihtilän esittämään ’vanhempaan’ Meriluotoon olisi voitu ja olisi mielestäni draaman sujuvuuden kannalta pitänyt suorittaa aiemmin. Sopiva iskukohta olisi ollut Knihtilän repliikki ”Koeta kuvitella asiat minun kannaltani, yritä edes.” Katsojana jäin odottamaan siihen voimakkaampaa tyylinvaihdosta mutta se vesittyi saapuessaan vasta tuonnempana. Mutta nämä ovat pikkuasioita sen rinnalla, että elokuva pääosin toimii mallikkaasti ja onnistuu peräti koskettamaan kertoessaan niin suuresta rakkaudesta, että sitä ei voi järjellä tajuta. Eivät edes sen osapuolet itse.

Hieman hämää, että Lauri Viidan taustasta ei paljon hiiskuta. Oletinpa toki näkeväni myös komeita pispalalaismaisemia, suotta. Sen sijaan elokuvantekijän selvä ristiriidan istutus koko parisuhteen paradoksaalisessa onnistumisessa ei hämää yhtään. Vaikka tämä on tuhoon tuomittu ja helvetillinen liitto, saavat rakastavat kuitenkin reilun määrän myötätuntoa osakseen. Tähän ehkä isoin syy on komeissa näyttelijäsuorituksissa. Jos Tommi Korpela sai Miehen Työstä Jussin (!) niin mitähän tästä sitten on tulossa? Oscar, vähintään. Korpela tavoittaa Viidan hienosti niin kankeaa ulkomuotoa kuin laavamaisen purskahtelevaa sisintä myöten. Naiset Leeve ja Knihtilä eivät jää kovin paljon jälkeen. Kaikesta näkee, että roolien tuttuus on etu, sillä kaikki hahmojaan jo Q-teatterissa esittäneet onnistuvat komeasti. Taneli Mäkelän ja Oiva Lohtanderin ’uusien’ hahmojen epäkiitollinen kohtalo on olla hieman liian huumoriosastoa, mikä syö tietyllä tapaa uskottavuutta uljaasta tarinasta.

”Tein laulun perhosesta ja henkäisin. Se lensi.”

Lisämateriaalia on myös tarjolla, ohjaajan ja käsikirjoittajan kommenttiraita, poistettuja kohtauksia, making of -dokumentti ja traileri.

Renek for smackthejack.net

Photos copyright by Blind Spot Pictures, 2008

Traileri: