STOP THE PRESS!

Ihmisen Pojat (The Children of Men)

ihmisen_pojatOhjaus: Alfonso Cuarón
Käsikirjoitus: P.D. Jamesin romaanin pohjalta Alfonso Cuarón
Tuotanto: Marc Abraham, Eric Newman, Hilary Shor, Iain Smith, Tony Smith
Pääosissa: Clive Owen, Claire-Hope Ashitey, Michael Caine, Julianne Moore
Arvio: 4,5/5

Ihmisen pojat on 45-vuotiaan meksikolaisen Alfonso Cuaronin voimannäyte. Cuaron, joka aiemmin on tunnettu lähinnä Harry Potter- ohjauksestaan osoittaa nyt hallitsevansa taiteenlajinsa vaikeimman kautta.

Elokuva on synkeä futuurimaalailu virkamies Theosta vuoden 2027 maailmassa, johon ei ole syntynyt lapsia 18 vuoteen. Tiedemiehet kinastelevat onko naisten hedelmättömyyden vieneet saasteet vai rutto ja kansakunnat mahtavine metropoleineen romahtavat kasaan yksi kerrallaan. Ainoastaan Iso-Britannia on pitänyt jonkinlaista ryhtiä yllä kieltämällä lailla siirtolaisten astumisen maan kamaralle. Jämäkät hallitusjoukot ja parempaan uskovat terroristit ovat silti tehneet myös Englannista jokseenkin valjun paikan olla ja yrittää. Theo on entinen anarkisti, jonka silmät oman lapsen kuolema avasi huomaamaan, että kaikki on täyttä potaskaa. Sekä omaansa että ihmiskunnan kohtaloon alentunut flegmaattinen miekkonen kuitenkin tempaistaan täysillä mukaan villiin suojeluoperaatioon, kun exä, Julianne Mooren esittämä vastarintaeukko Julian tarvitsee joukkoineen apuja. Alussa pelkältä läpiheitolta paperienväärennösurakalta vaikuttanut keikka saa outoja piirteitä, kun henki alkaa olla kumman halpaa. Eikä vähä mitään: Theolle selviää, että hänellä ei olekaan äkisti suojeltavanaan pelkkä tusinateini mulattityttönen vaan koko ihmiskunnan tulevaisuus. Jostain syystä kun kyseisellä neitokaisella vatsa tuppaa pömpöttämään eikä se johtune joulukinkusta. Sitten alkaakin hurja taistelu aikaa, luonnonlakeja ja hallituksen joukkoja vastaan ja siinä menossa ystävät muuttuvat vihollisiksi tai tapetaan.

Elokuvan alku lupaa hyvää. Jyrkkä meininki heti ensimmäisistä kuvista lähtien antaa hyvää esimakua tulevasta. Elokuva on ehkä sci-fiä mutta onneksi helpoimmasta ja viihdyttävimmästä päästä. Tämän takaa jo yksin leffan täyttävä harmaan sävy, joka tuo maailmanlopun tunnelman käsille kosketeltavaksi. Ihmisetkin ovat pukeutuneet harmaisiin kaiken synkkyyden keskellä ja kameran linssin päällä on luultavasti ollut filtterinä pyjama. Tämä tuo elokuvaan kolkkoa tunnelmaa, jota lisää uskomattoman fantastinen kuvaus. Otokset ovat pitkiä ja polveilevia kuin pahimmat progebiisit mutta kuvaaja Emmanuel Lubezki pitää kaiken koko ajan komeasti hallussa. Elokuva perustuu pääosin käsivarakuviin, mikä on tässä erittäin onnistunut ratkaisu. Jotkut kohtaukset ovat kerrassaan niin komeita, että tekee mieli ablodeerata. Kun kamera sukeltaa filmiä katkaisematta taistelevien joukkojen keskelle, etenee millintarkasti päähenkilöä samalta etäisyydeltä seuraten, kääntyilee, väistää luoteja ja nousee rappusia pakoon talon yläkertaan pitäen kuvan koko ajan skarppina, ollaan jo sellaisessa elokuvallisessa kliimaksissa, josta ainakin itse nautin suunnattoman paljon.

Hengästyttävän uljaiden kohtausten lisäksi elokuvassa näytetään myös esimerkiksi väkivalta ja syntymän ihme niin läheltä ja niin tarkan aidosti, että pahaa tekee. Lavastus ja kaikkinainen järjestely on täyden kympin luokkaa. Tuomiopäivän tuntu näkyy pienimmissäkin yksityiskohdissa eivätkä valomiehetkään ole turhasta palkkaa nostaneet. Kaiken keskellä Cuaron on ladannut hypnotisoivia kohtauksia toisensa perään, täynnänsä merkityksiä ja vimmaista äksöniä. Vaikka välillä hoiputaankin naiivin ja epäuskottavan löperryksen rajamailla, on lopputulos kuitenkin hyvin mietityn oloinen ja toimii täten kuin riivattu.

Näyttelijöistä Julianne Moore tekee tatuoituna terroristitätinä hieman liian lyhyen vierailun mutta varsinainen neronleimaus on Michael Caine pössyttelevänä hippipappana, joka uhraa itsensä globaalin futuurin tieltä. En ole Cainen töistä aiemmin niin perustanut mutta hitto, miehestähän löytyy kuin löytyykin muuntautumiskykyä ja itseironiaa. Cuaron on saanut jotenkin kummalla tavalla myös eläimet ja sylivauvat tottelemaan visioitaan, mikä ei ole koskaan huono merkki. Erikseen on vielä mainittava hienosti käytetty musiikki, joka korostuu pitkässä kohtauksessa, jossa vauvan itku itsellään takoo aseet auroiksi ja miekat soppakauhoiksi.

Meillä on siis vielä toivoa. Ainakin pari vuotta.

Renek for Smackthejack.net

Photos copyright by Universal Pictures, 2006

Traileri: