STOP THE PRESS!

1900

1900Ohjaus: Bernardo Bertolucci
Käsikirjoitus: Franco Arcalli, Bernardo Bertolucci, Giuseppe Bertolucci
Tuotanto: Alberto Grimaldi
Pääosissa: Robert De Niro, Gérard Depardieu, Donald Sutherland, Dominique Sanda, Laura Betti
Arvio: 4/5

Vaikkei Bernardo Bertolucci olekaan ollut viime aikoina (esim. vaisuhko Koskematon kauneus) oikein täydessä vedossa, osoittaa 1900, että tekijämiehiähän tämä. 1900 piirtää laajan kaaren Italian historiaan aina vuosisadan alusta vuoteen 1945. Tähän väliin mahtuvat niin fasismin nousu ja tuho kuin sosialismin nousukin.

1900 kertoo kahdesta samana päivänä syntyneestä, taustoiltaan erilaisesta kaveruksesta tai ehkä pikemminkin kuin ystävyydestä pitäisi puhua viha-rakkaussuhteesta. Alfredo Berlinghieri (Robert De Niro) syntyy vauraaseen tilanomistajasukuun ja Olmo Dalco (Gérard Depardieu) äpäränä Alfredon isälle työskentelevään talonpoikaissukuun. Erilaiset sukutaustat tietysti hiertävät kaverusten välejä. Esimerkiksi Alfredon isä maksaa pitääkseen poikansa pois I maailmansodasta, kun taas köyhä Olmo joutuu rintamalle. Fasistien sitten noustessa valtaan valitsee Olmo sosialismin, kun taas Alfredo valitsee tarkkailijan ja myötäjuoksijan roolin, vaikkei fasismista niin perustakaan. Hän ei esim. tee mitään estääkseen fasismin varjolla sadistisia taipumuksiaan toteuttavalle työnjohtajalleen Attilalle (Donald Sutherland).

1900 on tyly analyysi fasismin nousun syistä. Köyhyys ja riistohan ne näin karkeasti sanottuna. Pohjimmainen syy kuitenkin piilee Bertoluccin mukaan itse ihmisessä, tämän luontaisessa ahneudessa ja vallanhimossa. Miten voisi taistella ihmisluontoa vastaan, Bertolucci kysyy.

Synkästä aiheestaan huolimatta 1900 on kaunista katseltavaa. Epookki on huolella tehtyä ja Vittorio Storaron kuvaus hivelee silmiä kuten aina. Näyttelijät ovat myös loistavia aina sivuosien esittäjiä myöten. Jopa Donald Sutherlandin liki karikatyyriksi vetämä sadisti Attilan hahmo toimii. Outoa onkin, että katsojalle jää kuitenkin jotenkin ontto vaikutelma. Tämä johtuu pitkälti elokuvan viisituntisesta kestosta. Tuntuu kuin kaikki selostettaisiin liki tyhjiin. Pituus aiheuttaa myös lievää vetelyyttä kerrontaan. Esimerkiksi elokuvan loppupuolen pitkässä sosialismin ylistyksessä Olmo pitää pitkiä palopuheita suoraan kameralle, mikä uhkaa jo heilauttaa elokuvan tahattoman koomiseksi. Onneksi Bertolucci ei sosialismin ylistyksessään ihan naiiviksi heittäydy. Hienossa loppukohtauksessa hän näyttää, että aatteet tulevat ja menevät, mutta ihminen on ihminen ikuisesti. Toisilla on ja toisilla ei. Aina.

Vesa Skaffari for smackthejack

Photo’s Copyright by MGM, 2005