STOP THE PRESS!

The Best of Syd Barrett – Wouldn’t You Miss Me?

syd_barrett1.Octopus 2.Late Night 3.Terrapin 4.Swan Lee 5.Wolfpack 6.Golden Hair 7.Here I Go 8.Long Gone 9.No Good Trying 10.Opel 11.Baby Lemonade 12.Gigolo Aunt 13.Dominoes 14.Wouldn’t You Miss Me (Dark Globe) 15.Wined and Dined 16.Effervescing Elephant 17.Waving My Arms in the Air 18.I Never Lied to You 19.Love Song 20.Two of a Kind 21.Bob Dylan Blues 22.Golden Hair
Arvio: 4/5

Syd Barret lienee yksi musiikkimaailman kaikkien aikojen mystisimpiä ja tarunhohtoisimpia henkilöitä. Ilmiötä tuntematta hänen elämäntyönsä olisi suoraan sanottuna melko helppoa kuitata silkalla olan kohautuksella. Barret on kuitenkin se henkilö, jonka ansiosta Pink Floyd sai aikoinaan alkunsa. Sinänsä ironista, että Syd tapasi pilkata kaikkia rahakkaita megayhtyeitä, työstäen itse musiikkia puhtaasti taiteen vuoksi. Sittemmin Pink Floydistä kuitenkin kasvoi ehkä maailman suurin ja menestynein yhtye koskaan. Tämä tapahtui tosin vasta sen jälkeen, kun Syd, hieman lukuisista erilaisista huhuista riippuen, veti liikaa LSD:tä ja sai lopulta hermoromahduksen ja tuli potkituksi bändistä pois. Eron jälkeen Syd saatiin hieman vastahakoisesti vielä studioon työstämään soolomateriaalia Floyd-kitaristi David Gilmourin painostuksella ja suosiollisella avustuksella. Työskenteleminen sekavan ja arvaamattoman Barretin kanssa oli kuitenkin äärettömän työlästä ja yhteistyö loppui melko pian, eikä Barret enää palannut studioon, lukuunottamatta hänen legendaarista yllätysvisiittiään useiden vuosien jälkeen Floydin Wish You Were -sessioon lihoneena, kulmakarvoja myöden kaljuksi ajeltuna ja täysin poissaolevana. Syd muutti takaisin äitinsä luo ja asui siellä elämänsä loppuun, 9.7.2006 asti, eläen varsin tavallista, joskin hieman erakohtavaa elämää, aivan kuin kuka tahansa lontoolainen.

Pohjimmiltaan Barretin tuotanto on 60-luvun loppupuolella ja hieman 70-luvun alkupuolella, melkoisissa hapoissa tehtyä, psykedeelistä brittirockia, jota monet pitävät todella uraa uurtavana. Monet Sydin kappaleista on yhtä aikaa lapsellisen naiiveja, mutta samaan aikaan melko vaikeata tavaraa omaksua. Yhtäläisyyksiä Pink Floydin ensimmäisten vuosien materiaaliin on helppo havaita. Aivan yhtä kokeellista touhu ei kuitenkaan ole – kukaan ei siis heittele symbaaleja perunoilla, tai soita edes moottorisahaa. Pikemminkin pääosassa on yleensä niinkin tavallinen yhdistelmä, kuin mies ja kitara. Sävellykset ovat kuitenkin pääosin varsin omintakeisia.

On sanottava, että yhden 90-luvun suosituimman brittiyhtyeen, Blurin imago sen kuin laskee laskemistaan silmissäni. Ensimmäisen kolauksensa yhtye koki siinä vaiheessa, kun tutustuin David Bowien 70-luvun tuotantoon. Myös Barretin tuotantoa yhtye näkyy pumpanneen varsin häikäilemättä. Yhtyeen entinen kitaristi, Graham Coxon onkin tunnustautunut avoimesti hillittömäksi Syd -faniksi. Miehen soololevyiltä tämän voi kuulla jopa Blurin tuotantoa selkeämmin.

On ehkä hieman erikoista, että moinen best of -levy on Barretin tuotannosta julkaistu, koska levyltä ei kuitenkaan jää puuttumaan montaakaan kappaletta miehen koko lyhyen uran aikana työstetystä soolomateriaalista. Etenkin kun jo vuonna 1974 miehen molemmat albumit julkaistiin yhtenä Syd Barret -albumina. Onpa Barretin nimellä muitakin kokoelmia julkaistu, kuten esimerkiksi vuoden 1988 Opel, joka ei tosin saavuttanut juurikaan menestystä.

Barretin materiaali on melko hitaasti lämpiävää sorttia, mutta pikkuhiljaa se valloittaa vaativammankin rockin ystävän sydämen. Vaikka Sydin biiseissä tunnelma onkin yleensä sopivan vinksallaan mutta kuitenkin kaiken kaikkiaan lumoavasti kohdallaan, en silti menisi ylistämään hänen soolotuotantoaan maailmanhistorian merkkiteosten joukkoon. Se on loppujen lopuksi kuitenkin vain hiukan tavallista taiteellisemman hipin huumehöyryissä hädin tuskin kasaan saamaa brittirockia.

Jarkko Rotstén for smackthejack.net

Photo’s copyright by EMI Records Ltd. 2001