STOP THE PRESS!

Bob Dylan – Dylan

dylan1.Blowin’ In The Wind 2.Times They Are A Changin’ 3.Subterranean Homesick Blues 4.Mr Tambourine Man 5.Like A Rolling Stone 6.Maggie’s Farm 7.Positively 4th Street 8.Just Like A Woman 9.Rainy Day Women #12 And 35 10.All Along The Watchtower 11.Lay Lady Lay 12.Knockin’ On Heaven’s Door 13.Tangled Up In Blue 14.Hurricane 15.Make You Feel My Love 16.Things Have Changed 17.Someday Baby 18.Forever Young
Arvio: 4,5/5

Kun puhutaan protestilaulajista, ensimmäinen nimi, joka mieleen juolahtaa, on yleensä Bob Dylan. ”Blowin’ in the windiä” on kukin meistä rallatellut ala-asteen musiikkitunneilla, ja varsin suuri nippu muitakin miehen kappaleita ovat varmasti tuttua kauraa suurimmalle osalle. On oikeastaan vaikeaa lähteä pohtimaan, mikä Dylanissa viehättää vuodesta toiseen, sillä kyseessä on kuitenkin mies, jonka nasaali lauluääni ei todellakaan ole sieltä kauniimmasta päästä ja jonka karut huuliharppusoolot lähinnä riipivät korvia. Bobilla on kuitenkin sellaista ujon miehen särmää, mitä löytyy myös Neil Youngilta, joka niin ikään on verrattaen laulutaidoton, mutta silti järjettömän vetovoimainen esiintyjä. Nämä miehet ovat eläviä todisteita siitä, että niin kauan kun esitys tulee suoraan sydämestä, homma toimii ja viesti menee perille.

Dylanin biisit ovat yleensä simppeleitä, mutta aivan tavattoman tarttuvia. Itse olen kärsinyt viimeiset kolme viikkoa siitä, että päässäni soi aivan jatkuvasti ”Mr. Tambourine man”. Ei voi sinänsä sanoa, että Dylan pelkän charminsa varassa olisi, sillä miehen kynästä on syntynyt iso liuta koko lailla hienoja kappaleita, jotka ovat kiertäneet vuosikymmenten mittaan artistilta ja sukupolvelta toiselle. ”All along the watchtower” toimi myös Jimi Hendrixin soittamana, ”Knockin’ on heaven’s door” taas uudestisyntyi Guns’n’Rosesin käsittelyssä yhdeksi bändin ikimuistoisemmista biiseistä.

Kokoelman biisit on miksattu alkuperäisestä monosta stereoksi, mikä muutaman biisin kohdalla kuulostaa väärältä vaihtoehdolta. Stereokuva ei ole järin selkeä, kun laulumikrofoni panoroidaan toiseen kaiuttimeen aina huuliharpun soidessa, ja Bobin laulaessa se hilataan taas takaisin. Hienoin ratkaisu olisi ollut, jos mukana olisi ollut myös mono-versio levystä.

”Dylan” on kokonaisuutena hieno kokoelma täynnä tuttuja klassikoita. Protesti-folkin ystäville se ei todennäköisesti tarjoa juuri mitään uutta, mutta se voi toimia vaikkapa näppäränä siltana kyseisenlaisen musiikin maailmaan. Unohtakaa ylituotettu puppu ja kuunnelkaa miestä, kitaraa ja huuliharppua. Niistä on Bob Dylan tehty.

Arvostelukappaleen mukana tuli myös bonuslevy, jolta löytyy Mark Ronsonin versio ”Most likely you go your way (and I’ll go mine)” -kappaleesta, sekä lisäksi alkuperäisversio samasta aiheesta.

Jarkko Rotstén for smackthejack.net

Photo’s copyright by Sony BMG Music Entertainment, 2007