STOP THE PRESS!

Project: Snowblind

project_snowblindTekijä: Crystal Dynamics
Julkaisija: Eidos
Arvio: 4/5

Project Snowblind tuli minulle täytenä yllätyksenä, en muistanut koskaan moisesta kuulleeni. Pelilehtien selailu kuitenkin osoitti, että kyllähän siitä oli kirjoiteltu – jostain syystä en ollut vain nimen perusteella innostunut juttuja lukemaan. Toivottavasti kovin moni ei tee samaa virhettä, sillä Project: Snowblind on Playstation 2:n FPS-räiskintöjen ehdotonta kärkeä. Se sai alkunsa Deus Ex – universumin toimintapainotteisempana sivuprojektina, mutta päätyi loppujen lopuksi omaksi pelikseen, josta kyllä löytyy Deus Ex – sarjan vaikutteita.

Crystal Dynamicsin pojilta on lupa Soul Reavereiden pohjalta odottaa laatua ja ensimmäiseksi se näkyy pelin grafiikoissa. Räjähdyksiä ja yksityiskohtia täynnä olevissa taistelutantereissa on venytelty vallan mukavasti PS2:n visuaalisia rajoja. Tunnelma on hieman kuin Halon ja ensimmäisen Half-Lifen sekoitusta realistisemmalla armeijameiningillä. Ainakin aluksi. Sotaa käydään vuoden 2065 Hong Kongissa, jossa päähahmo Nathan Frost joukkoineen taistelee vallanhimoisen pahiskenraalin Republic-joukkoja vastaan. Matkaan tulee kuitenkin mutka ja yllättävä juonenkäänne. Frost päätyy teknologian testialustaksi, eräänlaiseksi Robocopiksi, jolla on mm. infrapunanäkö, supernopeat refleksit ja joukkio aseita käytettäväksi. Lisää kykyjä saa pelin edetessä.

Nämä erikoiskyvyt muuttavat pelikokemusta samaan suuntaan kuin Halo 2:ssa vastustajien tekoäly, eli saman taistelun voi käydä monella eri tavalla. Käyttääkö kiikarikivääriä kadulla partioiviin vihulaisiin vai heittääkö ensin kranaatilla heidän tankkirobottiaan? Hiippailenko takakautta vai menenkö sisään erikoisnopeuden siivin rynnäköllä? Taisteluiden tunnelma on kouriintuntuva. Kokemusta häiritsee hieman näinä Half-Life 2:n jälkeisinä aikoina se, ettei useimpiin edessä oleviin laatikoihin ym. keinotekoisiin esteisiin pääse kajoamaan ja ettei supersotilaamme pysty ampumaan rikki ovia tai pahimmassa tapauksessa kiipeämään pienen kivikasan yli. Ikkunat voi särkeä sisä-, vaan ei ulkopuolelta. Illuusio kärsii, mutta ei kuitenkaan pilaa peliä. Asevalikoima itsessään jo pelastaa paljon.

Project: Snowblind saa minut haluamaan olla parempi pelaaja. Useat auto-, hyppely-, seikkailu- puzzle- sun muut pelit on tullut läpäistyä, eli en mielestäni ole mikään aloittelija tikunvääntäjänä, mutta FPS-pelit ovat Halo 2:sta lukuun ottamatta jääneet vähille. Siksi Snowblindia pelatessa harmittaa, kun en pääse eteenpäin, vaikka kuinka haluttaisi. Osittain tämä joutuu hieman omituisesta tallennusmenetelmästä, joka tallentaa itsekseen hyvin harvoin tai sitten pitää löytää erityinen huone, jossa tallennus onnistuu. Tämä ei olekaan aina itsestään selvää tai edes mahdollista ja sitten joutuukin pelaamaan 20 minuutin pätkän uudelleen. FPS-veteraaneille vaikeustaso ei kuitenkaan ole liian korkea, peli helpottuu loppua kohden uusien aseiden ja kykyjen myötä ja ohjaussysteemikin on erikoiskykyjen valintaa lukuun ottamatta hiottu vallan toimivaksi. Killzone on Project: Snowblindin lähin kilpakumppani PS2-FPS-markkinoilla ja sitäkin testanneena voisin väittää jälkimmäisen vievän voiton.

Manu Pärssinen for smackthejack

Photo’s Copyright by Eidos, 2005