STOP THE PRESS!

Black

blackTekijä: Criterion Games
Julkaisija: Electronic Arts
Arvio: 4/5

FPS -räiskintäpelien kirjo on räikeän ylikansoitettua konsoleillakin, mutta silti uusia yrittäjiä aina riittää. Black on toistaiseksi tämän vuoden hypetetyimpiä / mainostetuimpia PS2-pelejä, joten odotukset sen suhteen ovat olleet korkealla. Erään suomalaisen pelilehden kyljessä tullut demo antoi jo vähän viitteitä siitä, mitä odottaman pitää, muttei kuitenkaan sytyttänyt tällaista harvemmin räiskintöjä pelaavaa hemmoa yltiöliekkeihin. Pelejä ja pelien maailmaa seuraavalle mielenkiintoisinta Blackissa on kuitenkin sen tekijä – miten Burnoutit luoneelta Criterionilta sujuu autojen romuttamisen sijaan vihulaisten listiminen?

Alkuintrosta käy selville homman juju – aseita, aseita ja aseita. Itse juonta eteenpäin vievät tyylitellyt videopätkät on leikattu niin taiteellisesti, että niitä on vähän hankala (mutta tärkeää) seurata. Kaikesta välittyy kuitenkin tyylikäs ja hyvin hiottu tunnelma. Erityiskiitos alkumusiikille, joka piti kuunnella useampaan kertaan, sen verran hyvä teos on kyseessä. Pelaaja heitetään siis ’pimeisiin’ erikoisjoukkoihin ja ensimmäiseksi edetään kaupungissa. Meikäläiselle easy-vaikeustaso tuntui erinomaisen sopivalta ja Blackin pelattavuus on kaikin puolin toimivaa. Sen tosin huomasin, että liian kirkkaassa huoneessa telkkarin ruudulta oli vaikea erottaa vihulaisia. Vastapuolen soturit vaikuttavat yllättävänkin älykkäiltä, eivätkä kaihda selustaan kiertämistä, joten yhdessä paikassa kykkiminen ei kauaa auta. Piristävä ja adrenaliinia nostattava ratkaisu.

Ennen kuin alan ylistämään pelin graafista antia ja äänimaailmaa, sillä ylistystä se ansaitsee – pari illuusion tappajaa, joista olen maininnut jos minkäkin FPS-pelin yhteydessä. Miksi, oi miksi ihmeessä, tämä aikamme Rambo, supersotilaiden supersotilas, ei osaa hypätä? Jyrkkä mäki – eikun kiertämään, laudan pätkä – etsitäänpä toinen reitti, kanto – nyt ollaan jo pulassa! Joitain esteitä voi sentään isommilla aseilla mäjjäytellä pois tieltä. Toinen hampaiden kiristäjä on vihollisten kestävyys. Jos puoliautomaattisella rynnäkkökiväärillä lasauttaa viisi sarjaa soturin rintakehään, niin pitäisi tapahtua muutakin kuin puolituskaisaa ääntelyä. Toki kun ne luodit tulevat omaan torsoon, moista ominaisuutta arvostaa. Realismia se kuitenkin nakertaa. Criterion repii PS2:sta loputkin mehut irti. Jos Burnouttien uskoi olevan laitteen rajoille viemistä, pistää Black osittain paremmaksi. Luotien sinkoillessa pöly, sora, savu ja sirpaleet lentävät joka puolella, maisemat ovat yksityiskohtaisia ja efektit ehdottoman komeita. Ikkunat särkyvät, autot räjähtelevät, rakennukset sortuvat. Mainostettu ’raskas ilma’ –tehoste todellakin toimii, kun räiskinnän lomassa pöly leijuu ilmassa. Jos Black olisikin pelimekaniikan ja tehtävien yksioikoisuuden puolesta vaipumassa keskitason pyssyttelyjen suohon, nostaa graafinen ulkoasu tunnelmaa niin paljon ylöspäin, että kokemuksesta nauttii jo pelkästään sen vuoksi.

Eikä äänimaailma jää pekkaa pahemmaksi. Enemmän kuin kerran toivoi osaavansa sen verran venäjää, että tietäisi, mitä siellä metsässä huudellaan. Aseet kuulostavat aseilta, räjähdykset räjähdyksiltä ja korvissa ulvova tuuli tuo kylmän väreen selkäpiihin. Tunnelma on kerta kaikkiaan kohdallaan lähes koko ajan, homma on hektistä alusta loppuun, ilman isompia lepotaukoja. Tässä on jälleen peli, joka saa minut toivomaan, että olisin parempi FPS-pelaaja. Easy-vaikeuskin aiheutti meikäläiselle monen polun tahkoamista uudelleen ja uudelleen. Koska vastustajat eivät käyttäydy joka kerta piirulleen samalla tavalla, sen jaksoi kuitenkin tehdä, ja lopulta se oli vaivan arvoista. Mikäli joku räiskintä tästä vielä PS2:lla paremmaksi pistää, ihmettelen suuresti. Monille suurin miinus on moninpelin puute, mutta itseäni moinen ei haitannut. Blackissa ollaan yksinäinen susi keskellä erikoisefektipakattua sotaelokuvaa.

Manu ”Savun hälvettyä laskemme ruumiit” Pärssinen for smackthejack.net

Photo’s copyright by Electronic Arts, 2006