STOP THE PRESS!

Hellgate: London

hellgate_londonTekijä: Flagship Studios
Julkaisija: Namco Bandai
Arvio: 2,5/5

Lukemattomille pelaajille Blizzardin vuonna 2000 julkaisema Diablo 2 on edelleen peli, jonka pariin palataan säännöllisin väliajoin toteamaan, mitä oikein on hack’n’slash. Se teki kyseiselle genrelle jotain, mitä Command & Conquer aikoinaan teki reaaliaikaisille sotastrategiapeleille. Siihen verrataan liki kaikkia etäisestikin saman tyylisiä pelejä, vaikka sen julkaisusta on sentään kulunut jo seitsemän vuotta. Sanomattakin on siis selvää, että Hellgate: Londonia on odotettu kuin Suomessa kesää talvisin, sillä etukäteen vihjailtiin sen olevan tietyiltä osin sukua nimenomaan Diabloille.

Siinä missä Diablojen grafiikka oli isometristä, eli ylävinkkelistä kuvattua, on Hellgate: London ajanmukaisesti täysin kolmiulotteinen. Tällä kertaa Lontoota uhkaavat helvetin pedot, mutta ihmiskunta ei annakaan niin vain periksi, vaikka suurin osa jengistä puskeekin jo koiranputkea, kiitos vanhan kehnon. Vaikka demonit riehuvat kaupungin kaduilla, pistävät urheat sankarit niille kovasti hanttiin ja kapuloita rattaisiin. Pahuksen pedot ovat vain valitettavan voimakkaita vastuksia, joten elo helvetin pitäessä avoimien ovien päivää ei ole todellakaan mitään ruusuilla tanssimista. Pelin visuaalinen ilme ei mielestäni ole todellakaan tätä päivää, eikä ainakaan edesauta minkäänlaisen pelilegendan arvonimen ansaitsemista. Myöskään satunnaisuuteen perustuva kenttien luonti ei oikein vakuuta, vaikka sinänsä ihan hatunnoston arvoinen yritys onkin. Samaan kenttään arpoutuu monesti täysin samannäköisiä huoneita, jotka ovat omiaan sekoittamaan pelaajan suuntavaiston liki täydellisesti.

Vaikeusastetta pelissä ainakin piisaa, mikä ilahduttaa varmasti niitä hc-pelaajia, jotka valittavat aina, että nykypelit ovat liian helppoja. Kokeneempikin pelaaja oli ihmeissään, kun jo varsin alkuvaiheessa örmelöt ottivat nirrin pois kuin vettä vaan. Peli on alusta lähtien suunniteltu siten, että sitä voi pelata joko yksin tai parhaassa tapauksessa kaverijoukon kanssa. Yksinpeli ei ole tietenkään läheskään yhtä viihdyttävää, mutta ajaa asiansa paremman puuttessa, ellei kaveripiiristä löydy muita pelin omistajia.

Hellgate: London lainaa kuin lainaakin henkiseltä isältään erinäisiä hyväksi havaittuja kikkoja. Tehtävien hankinta ja kaupankäynti suoritetaan yleensä metroasemilla tai muissa levähdyspisteissä. Erilaisia hahmoluokkia on hieman jokaiseen makuun, aina pyssymiehistä miekkahemmoihin, joskin varsinainen toiminta on kaikilla luokilla melko samantyylistä. Taistelu käy pidemmän päälle hyvinkin tylsäksi itse kullakin säädyllä, kun taistelu koostuu pääasiassa silkasta vasemman hiirennapin rämpyttämisestä, paitsi että välillä joutuu sormiaan venyttelemään myös taikajuomien juomista ja taikomista varten.

Pelin suurin ongelma lienee se, että en itse omaa pahemmin ystäviä, jotka diggaisivat tästä pelistä, joten moninpeliä en päässyt testaamaan. En voi tosin sanoa, että itsekään olisin pelistä mitenkään hillittömän innostunut. Yksinpeli käy monotoniseksi mättämiseksi jo pelin ensimmäisellä neljänneksellä, eikä onnistu tosiaankaan kaappaamaan sisäänsä. Joitain kiehtova koukkuaspekti liittynee WoW:maiseen hahmonkehittämiseen ja varusteiden keräilyyn, mikä ei yrityksistä huolimatta onnistunut aikoinaan senkään pelin kohdalla saamaan meikäläistä sanomaan heippaa oikealle elämälle. Veikkaukseni on, että Hellgate: London tulee vaipumaan hyvinkin nopeasti unholaan keskinkertaisena yrityksenä uudistaa hack’n’slash-genreä. Ei heru papukaijamerkkiä täältä suunnalta.

Jarkko Rotstén for smackthejack.net

Photo’s copyright Flagship Studios, 2007