STOP THE PRESS!

Hollywood Vampires – Hollywood Vampires

Hollywood_Vampires_album_coverTuotanto: Bob Ezrin / Universal Music Enterprise
1. The last vampire 2. Raise the dead 3. My generation 4. Whole lotta love 5. I got a line 6. Five to one/Break on through 7. One/Jump into the fire 8. Come and get it 9. Jeepster 10. Cold turkey 11. Manic depression 12. Itchycoo park 13. School’s out / Another brick in the wall pt.2 14. Dead drunk friends
Arvio: 3,5/5

Hollywood Vampires? Mikä juttu? Joku soundtrack? Ei vaan raskaahkon rokin uusi superkokoonpano – jonka juuret tosin johtavat vuoteen 1972 ja Rainbow-baariin. Mitäs sanotte näistä nimistä: Alice Cooper, Johnny Depp, Sir Christopher Lee– vainaa, Brian Johnson, Dave Grohl, Paul McCartney…Siinä joitakin tälle levylle osallistuneita taiteilijoita. Homman nimi on pari omaa biisiä ja liuta klassikoita. Kättä ylös ja takajeejee pyörimään!

Levy alkaa niin katu-uskottavalla jyrähtelyllä että aseet riisuuntuvat itsestään. Christopher Lee se siellä huokailee haudan takaa levyn käyntiin kuten mies vain osaa. Taitaa olla miehen viimeisiä esittäytymisiä missään, sikälikin siis kulttuuriteko. Sitten aloitetaan uudella biisillä, jonka kirjoittamiseen hevimuusikoksi monien muiden rooliensa lailla uskottavasti heittäytynyt Johnny Depp’kin on osallistunut. Deppin osuus onkin yllättävä. Mies hoitaa komppikitaroinnit lähes joka raidalla ja saa siis ’Teosto’-korvauksiakin (mikä sitten lieneekään rapakontakainen vastine organisaatiolle). Ja ei siinä mitään, soittopuoleen homma ei kaadu. Joka biisillä kitaroi Deppin lisäksi joku soolonaama, kuten Slash, Joe Perry tai Tommy Henriksen.

Hyvää jytinäähän tämä on ja biisimateriaalista napiseminen olisi tietysti ihan höpöä. Hienoa on myös, että uudet kappaleet Raise the Dead ja My Dead Drunk Friends solahtavat joukkoon tummaan ilman sen kummempia karvauksia. Sinänsähän voisi ihmetellä, mikä on levyn funktio mutta miksi sellaista sitten tarvittaisiin? Hauskanpitoa ja hienojen biisien päivittämistä nykypäivään, se kai riittää. Ja kun päävokaloinnit hoitava ja primus motorina äärivä Alice on aina Alice niin mikäs tätä on kuunnellessa. Uudet versiot vanhoista, hyviksi havaituista rytmikappaleista tuntuvat tuoreilta ja sangen harkituilta.

Erikoisimmat vedot levyllä sijoittuvat sen puoliväliin. Doorsin kaksi biisiä on niputettu yhteen ja homman toimivuudesta voi olla montaa mieltä. Itse vanhana Doors-fanina hieman kavahdan ratkaisua. Seuraavassa kappaleessa heti perään versioidaan Nilssonia, jonka sovittaminen tällaiseen raskaaseen muotoon ei oikein palvele kokonaisuutta. Mutta kappaleen lopuksi kuullaan pätkä Coconut-songia, joka on ainoa yhden soinnun listaykkönen ikinä missään. Hieno juttu sinällään. John Lennonin Cold Turkeysta taas on saatu ohut ja tylsä, sellainen ’joko se meni’- kappale.

Edellämainittuja, hyvin kiistanalaisia kauneusvirheitä lukuunottamatta albumi rullaa, rokkaa ja rymistelee oikein kivasti. Varsinkin hevihemmojen rytmijalkaa tämä polttelee. Ja niiden, joita kiinnostaa kuulla tuttuja naamoja vähän erilaisessa ympäristössä.

Renek for smackthejack.net

Photos copyright by UMG Recordings, 2015