STOP THE PRESS!

New York Ripper (Squartatore di New York)

new_york_ripperOhjaus: Lucio Fulci
Käsikirjoitus: Gianfranco Clerici, Lucio Fulci, Vincenzo Mannino, Dardano Sacchetti
Tuotanto: Fabrizio De Angelis
Pääosissa: Jack Hedley, Almanta Keller, Howard Ross, Paolo Malco, Andrea Occhipinti, Alexandra delli Colli, Daniela Doria
Arvio: 4/5

Gialloksi kutsutaan italialaisen B-elokuvan alatyyppiä, jossa sotkuisen – no, enimmäkseen käsittämättömän – juonenkulun kiemuroihin kähertyy psykopaattisia murhaajia, nakunaisia ja silpomisia. Alkunsa lajityyppi sai 60-luvulla, 70-luku oli paremman sanan puutteessa kulta-aikaa. Mario Bava ja Dario Argento lienevät tunnetuimmat giallo-ohjaajat. Lucio Fulcin 1982 ohjaama New York Ripper on myös sitä itseään.

New York Ripperin juoni on giallo-tyyliin yhtä höttöä. Etsivä Fred Williams (Jack Hedley) on lyöty ällikällä, kun lähimaastoihin alkaa ilmestyä silvottuja naisia. Jotta systeemeihin saataisiin joku tolkku (Toivoa sopii, sanoo ei edes niin ironinen katsoja.), hätiin pitää kutsua nuppimaakari Paul Davis (Paolo Malco), jonka omakin pönttö taitaa olla turhan reikäinen murhaajan savustamiseen. Jonkinlainen epäiltykin (Howard Ross) löytyy, mutta joku kuitenkin soittelee Williamsille vaakkuen kuin ankka. Kvääk-kvääk – ääntelevä sarjamurhaaja lienee kyllä elokuvahistorian vähiten vakuuttava. Toisaalta vaakkuveikkosen viiltojälki on omiaan hyytämään katsojan hymyä. Jollain lailla tarinaan sotkeutuu myös muuta väkeä, joka puuhaa niitä näitä. Mitä ja miksi, jää hämäräksi. Loppuun siivutetaan selityksen tapainen. Varmaankin oma aivo-ongelma, etten ihan tajunnut…

Hirveätähän tämmöistä on normaalitajuisen ihmisen katsoa. Tarina on mitä sattuu, samoin ohjausjälki. Joku saattaisi jopa odottaa jonkinlaista jännityksen tynkää: Ei kannata. Pieni ihme, että edes jaksan kirjoittaa sanan näyttelijätyö. Ilmeisesti Fulcin on ollut pakko tehdä jonkinlainen, elokuvaa etäisesti muistuttava juttu ihan sen takia, että pääsee näyttämään naisten silpomisia; ne on kyllä sitten tehty pieteetillä, rahalla ja – no – rakkaudella. Hrrr. Nänniä parillekin näivettyneelle…

Ja toisaalta sitten taas, jollain kummalla tavalla Fulci saa New Yorkin limaisten pornokortteleiden maailman hengittämään, olkoonkin että keklu keuhkossa aiheuttaa köhää. Fulci ei ehkä kuvaa oikeata elämää, mutta tekee todeksi sen, mitä me kaikki olemme amerikkalaisissa elokuvissa nähneet. Scorsesen Taksikuskin maisemat ovat tutut. Mitä? En tiedä, olen jo sekaisin kuin elokuvan tekijät, mutta jotenkin näin: Fulci on nähnyt elokuva- New Yorkinsa ja sitten tehnyt sen uusiksi, eläväksi. Tässä on elokuvahulluus tullut lihaksi! DVD:lle tehty elokuvan entisöinti luultavasti vain parantaa alkuperäistä synnin kaupunginosan hehkua. Pisteet kuitenkin giallo-asteikolla.

Ekstroista löytyy pitkä Fulci-muistelo ja mielenkiintoinen elokuvasäveltäjä Franscesco De Masin haastattelu. Howard Ross (se kolkko, alun perin italialainen mies monilla nimillä, monilla spageteilla) kertoilee myös kiinnostavia italialaisen ja amerikkalaisen elokuvanteon törmäyksistä. Hauska on huomata, että toisin kuin amerikkalaisissa vastaavissa muisteloissa, eivät italialaiset kehu, vaan sättivät toisiaan, ja kehuvat itseään. ”En minä nyt niin hyvä kuitenkaan ollut” – tyyliin tosin. Nämä muistelot kannattaa katsoa. Ovat sitä vähemmän tunnettua elokuvan historiaa.

Vesa Skaffari for smackthejack

Photo’s Copyright by Another World Entertainment, 1982