STOP THE PRESS!

Kris Kristofferson

Kris KristoffersonKris Kristofferson ja  Appalachian Murder Bunnies
Konsertti: Tampere-talo 22.9.2016 klo 19

Arvio: 4/5

Kesällä 80 vuotta täyttänyt laulaja-lauluntekijä-näyttelijä Kris Kristofferson on taiteilija, joka ei esittelyjä juurikaan kaipaa. Ihan kertauksena mainittakoon, että mies on säveltänyt mm. myös Janis Joplinin levyttämän ”Me and Bobby McGee” -kappaleen ja esiintynyt Martin Scorsesen ohjaamassa elokuvassa ”Alice ei asu enää täällä”. Tämä monipuolinen taiteilija on ehtinyt olla monessa mukana ja varsinkin 90-luvulta mies muistetaan Johnny Cashin, Waylon Jenningsin ja Willie Nelsonin muodostamasta superyhtyeestä The Highwaymen. Vaikka useilla eri palkinnoilla palkitulla miehellä ikää onkin, niin veri vetää yhä konserttikiertueille.

Pohjoismaiden kiertue on lähestymässä loppuaan ja Tampere-talolla järjestetty konsertti oli kolmanneksi viimeinen show. Tupa oli silmämääräisesti katsottuna täynnä ja osoitti tamperelaisten olevan kiinnostunut maestron musiikista. Konsertin alkamisaika on tasan kello 19. Tarkasti se alkoikin ja lavalle asteli kaksi suhteellisen nuorta muusikkoa. Kyseessä on duo nimeltään Appalachian Murder Bunnies. Varmasti monikaan ole kuullutkaan tästä kokoonpanosta, mutta jos mainitsen, että sen muodostavat Kelly Kristofferson ja Andrew Hagar, niin jollain varmaankin välähti. Kyllä, Kelly on Krisin tytär ja Andrew on puolestaan Van Halenissakin vaikuttaneen Sammy Hagarin poika. He aloittivat iloisesti kolmen kappaleen setin ja parinkymmenen minuutin aikana yleisö sai kuulla myös olevansa parempia kuin useimmat amerikkalaiset. Siksi, koska suomalainen yleisö ei äänestä Donald Trumpia.

Sitten lavalle asteli vanha herra, rauhallisesti kitara olalla ja huuliharppu kaulalla valmiina soittamaan. Jos odotit vauhdikasta kantripoljentaa tai bändimäistä saundimaailmaa, niin oletuksesi oli todella pielessä. Kristofferson tarjosi yleisölle musiikillisen ”storyteller” -illan johon kuuluivat mies, laulu ja kitara. Siinä kaikki. Ei edes suusanallisia tarinoita, paitsi yhden laulun välissä. Sanailut jäivät kappaleiden välissä pikaisiksi kiitoksiksi. Yleisö innostui taputtamaan tunnetuimmat kappaleet käyntiin, vaikka muuten oltiin hyvinkin jäykkinä. Jostain taisinkin kuulla jonkun sanovan, että mikä kappale tämäkin mahtoi olla? Kuitenkin sekin kuuntelija taisi loppujen lopuksi kappaleesta pitää.

Ensimmäinen setti kesti noin neljäkymmentä minuuttia ja toinen lähes tunnin. Kahdeksankymppinen konkari veti tiukasti setit seisaaltaan, eikä hänellä ollut edes tuolia lähistöllä kaiken varalta. Nostan hattua miehelle, sillä jopa meikäläisen ikäisellä jo tuntikin seisomista saattaa aiheuttaa rasituksia jalkapohjille. Maestro osoitti, että ei se ikä, vaan asenne. Musisointi oli kohdallaan ja duetot Kellyn kanssa olivat nautittavan humoristisia. Kun konsertti päättyi, yleisö nousi seisomaan osoittaakseen kunnioitusta miehelle ja odottaakseen myös encorea. Herra oli tosin jo loppumetreillä sen verran uupuneen näköinen, että ylimääräiset kappaleet saivat jäädä. Hyvä niin, sillä itse konsertti tarjosi mitä mainioimman kattauksen akustisen sulokkaan särmikkäitä sointuja.

Jukka L. Savolainen for smackthejack.net

Photo’s Copyright by Live Nation