STOP THE PRESS!

Desperation

desperationOhjaus: Mick Garris
Käsikirjoitus: Stephen King
Tuotanto: Kelly Van Horn
Pääosissa: Tom Skerritt, Steven Weber, Annabeth Gish, Ron Perlman, Shane Haboucha
Arvio: 1,5/5

Stephen King, jos kuka, on legendaarinen kauhukirjailija, jonka töistä on tehty myös paljon elokuvia. Osa on ollut parempia (Hohto), osa taas ei. Jälkimmäisten joukkoon lukeutuu Kingin novelliin perustuva tv-elokuva, Desperation. Huolimatta nimekkäästä näyttelijäkaartista, leffan toteutus ei todellakaan säväytä.

Nevadan osavaltiossa sijaitsevassa Desperationin pikkukylässä ei kaikki ole kohdallaan. Kadut ammottavat tyhjyyttään, kun kilahtanut sheriffi pitää kaupungin katuja puhtaana. Kaupunkiin saapuvat muukalaiset lukitaan selleihin, jos he ovat riittävän onnekkaita pääsemään edes sinne asti hengissä. Pirun riivaamalla sheriffillä on myös kyky hallita villieläimiä, joten ei ihme, että kaupungin kaduilla leijuu kalman tuoksu.

Tein emävirheen katsellessani leffan aivot on-asennossa. Pitkin elokuvaa tarina herättää jatkuvasti ärsytystä, miksi hahmot eivät toimi vähäisissäkään määrin järkevästi. Tokihan, jos törmää huoneelliseen hirtettyjä ihmisiä, sitä jää tietysti tutkimaan, mitähän on oikein tapahtunut. Tai jos auton ohi juoksee yllättäen suurikokoinen petoeläin, sitä luonnollisesti ensimmäisenä hyppää autosta ulos. Elokuvan päähenkilöt ovat muutenkin monin paikoin varsin ärsyttäviä, mikä vaikeuttaa heihin samaistumista. Vielä kun leffassa tapetaan eläimiä, itse asetuin mielummin pahisten puolelle. Näyttelijät tekevät korkeintaan keskivertoja roolisuorituksia, mutta myös vahvaa ylinäyttelyä on ilmassa. Mainio, ”Rooman sheriffistä” tuttu, Tom Skerritkin tekee yhden huonoimmista rooleistaan ikinä.

Tarina on sinänsä hyvin Kingimäinen, mutta leffatoteutus on vahvasti vanhanaikainen. Se mikä olisi ehkä 80-luvulla saattanut toimiakin, ei oikein 2000-luvulla enää säväytä. Kauhuklishettä isketään ruudulle toisensa perään: hiton ärsyttävä sankarilapsi, hämähäkeillä ja muilla ötököillä säikyttelyä, ruumiista toiseen siirtyvä riivaajahenki… kaikki on niin moneen kertaan nähty, että on varsin lievästi sanottu, että leffa olisi ennalta-arvattava. Desperation ei yllätä katsojaa missään vaiheessa. Pimeässä huoneessa öiseen aikaan katsottuna se saattaa pari kertaa säikäyttää, olettaen, että katsoja on heikkohermoisempi. Leffa on pureskeltu valmiiksi niin paljon kuin mahdollista. Mitään ei jätetä arvailun varaan, vaan kaikki tapahtumat alleviivataan paksulla punakynällä niin tarinankerronnan, kuvamateriaalin kuin ääniraidankin puolesta. Puolivälistä eteenpäin leffa lässähtää lopullisesti, ja loppua kohden meininki vain vajoaa alemmas ja alemmas. Anteeksi kauheasti jos spoilaan kertomalla, että mitään loppuhuipennusta leffassa ei ole. Ei mitään dramatiikkaa, ei yllättävää loppuratkaisua, ei mitään. Jäljelle jäi vain pettymys katsojan hukkaan heitetystä ajasta. Eipä tätä elokuvaa voi oikein suositella muille, kuin Kingin vankkumattomille faneille. Tosikot ja laatuelokuvien ystävät älkööt vaivautuko.

Ekstroja ei levyllä ole. Ääniraita ajaa asiansa, joskin dynamiikkaa jäi hieman kaipaamaan. Kuvanlaatu on synkemmissä kohtauksissa paikoitellen hyvinkin rakeinen, ja väritys tuntui hieman vaihtelevan kohtauksien sisällä.

Jarkko Rotstén for smackthejack.net

Photo’s copyright by Touchstone Television, 2006