STOP THE PRESS!

Mavis Staples – If All I Was Was Black

Mavis Staples - If All I Was Was Black Tuotanto: Jeff Tweedy
1. Little Bit 2. If All I Was Was Black 3. Who Told You That 4. Ain’t No Doubt About It 5. Peaceful Dream 6. No Time For Crying 7. Build A Bridge 8. We Go High 9. Try Harder 10. All Over Again
Arvio: 3,5/5

Saako arvostelun aloittaa sanalla öö? Nimittäin nyt hämmentää. Gospelrouva Mavis Staples on nähnyt 78 auringonkiertämää eikä tunnu missään. Äänen perusteella oletin nelikymppiseksi. No se kertoo, ettei tämän kirjoittajalla ole ihan tämä musta rhythm and blues hallussa. Se ei tarkoita etteikö polvien alapuolella tuntuisi kutkuttavaa värinää.

Grand old lady Staplesin uutukainen on hänen järjestyksessään 16. sooloalbuminsa vuonna 1969 alkaneella levytysuralla, joten äänitystahti on ollut tasaisen verkkainen mutta missään vaiheessa ei Staplesin ääni ole varsinaisesti vaiennut. Kuten levyn nimestä voi päätellä, rouvan (tai no itseasiassa tietojeni mukaan neitihän tämä upea vanhus taitaa olla) sydäntä lähellä ovat ihmisoikeusasiat, joille on tässä maailmantilanteessa enemmän kuin tilausta. Staples on ilmeisesti jaksanut ’olla nousematta bussissa’* koko uransa ajan ja miksipä sitä pitäisi vanhoilla päivillä alkaa rakkaudesta tai kukkasista julistamaan, kun asiaa on.
*Rosa Parks-viittaus niille, jotka tietää

No Mahalia Jacksonhan tästä kevyesti etenevästä jamittelusta tulee mieleen hakemattakin mutta siinä missä Mahalia oli rehevä ja pompöösi, Staples annostelee tulkintaansa. Upea ääni pysyy oikeastaan liiankin alakierroksilla, levyn laulanta on hillittyä ja vähäeleistä. Staplesilla ei ole tapana maalailla tai panna omiaan vaan hän pysyttelee melodiassa uskollisesti ja tuo täten omalla tulkinnallaan hyvät melodiat esille. Sekä tietysti sen jo mainitun sanoman, joka on tärkeä.

Yhtyettä ei voi kehua liiaksi. Sovitukset ovat innostavia, eivät isoja mutta sorkkaeläimen lailla rullaavia. Hyvä esimerkki on No Time for Crying, jota voinee kutsua vajaa viisiminuuttiseksi järkäleeksi toteutuksensa puolesta. Biisissä ei sinällään tapahdu kasvua mutta se rullaa vastustamattomasti korvakäytäviin eikä Staplesin tapa hönkäillä ääniraidalle ainakaan vähennä kappaleen vetovoimaa. Kyseinen teos on oikeastaan paitsi levyn syväluotaavin, myös sen suuntaa-antavin. Samalla sapluunalla edetään aika monessa muussakin levyn kappaleessa. Se alkaa kieltämättä levyn loppua kohden olla vähän tuskastuttavaa mutta ei paljon. Onneksi sovituksissa löytyvät makoisat nyanssit pelastavat paljon, sillä musiikki on oikeastaan aika simppeliä bluespohjaista poljentoa.

Mavis Staples on tiettävästi tällä haavaa kiertueella itsensä Bob Dylanin kanssa. No eipä vähä mitään. Tuskin tulevat Tampereelle. Tyydyn tähän. Tämä on hyvä.

Renek for smackthejack.net

Photos copyright by Anti, 2017