STOP THE PRESS!

Onni (Happiness)

happinessOhjaus: ja käsikirjoitus: Todd Solondz
Tuotanto: Ted Hope, Christine Vachon
Pääosissa: Lara Flynn Boyle, Cynthia Stevenson, Jane Adams, Philip Seymour Hoffman, Louise Lasser, Ben Gazzara, Dylan Baker, Jon Lovitz
Arvio: 4,5/5

Onni oli 11 vuotta sitten kova sana. Silloin nelikymppinen Todd Solondz oli puuhannut elokuvien parissa jo yli vuosikymmenen ilman mainittavaa menestystä mutta pikkuelokuva Onni on ainakin minulle yhtä kuin Solondzin todellinen nousu isojen joukkoon. Elokuva taisi pyöriä Helsingissäkin elokuvateattereissa vuositolkulla, jonkinlaisena piilotettuna helmenä. Jostain kumman syystä se saadaan DVD:lle vasta nyt. Parempi myöhään kuin milloinkaan.

Kuuleman mukaan leffa pyöri niin pitkään siksi, että sen kävivät samat ihmiset katsomassa aina uudestaan ja uudestaan. Eikä ihme. On siis joitakin, jotka eivät tätä vielä tunne. Toivottavasti ei kovin pitkään. Onnihan on kertomus kolmesta sisaresta, Helenistä, Trishistä ja Joysta ja näiden perheestä sekä lähipiiristä. Kullakin tyttäristä on omia, enemmän tai vähemmän vakavia, huolia rakkauselämänsä kanssa. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin järkyttävällä mutta samalla vastustamattomalla tavalla. Elokuva etenee episodeittain, ainoastaan sillointällöin tarinat toisiaan sivuten. Naiset seikkailevat niin pakkomielteisten huohottajien, outojen maahanmuuttajien kuin insestiepäilyjenkin varjomailla. Eikä sisarusten vanhemmillakaan mene yhtään sen lujempaa.

Kolmen pääosassa olevan sisaruksen sijaan elokuvan todellinen ydin keskittyy sivuosien miehiin ja heidän herkuttelevaan tyypittelyynsä. Koko surkuhupaisuus ja harmaansävyinen katkeruus elää tässä filkassa nimenomaan näiden naisten lähimmäisten kautta. Henki tulee sieltä. Solondz ohjaa elokuvan pieteetillä ja tarkasti, korniuksia välttäen. Pedofilia-asiakin on vakavuudestaan huolimatta käsitelty sellaisella tavalla, että ennen Onnea tai sen jälkeen en muista vastaavaa hellävaraisuutta nähneeni. On ihmeellistä, että Solondz onnistuu näistä irrallisista, ällöttävistä aineksista tekemään tällaisen crossover-suosikin.

Paitsi Solondzin, Onni toi isoon julkisuuteen myös Philip Seymour Hoffmannin, joka hieman tällaisiin samanlaisiin, nihkeisiin rooleihin juuttumisestaan huolimatta tekee aina takuutyötä. Nythän Oscar-voittaja Hoffmankin on Hollywoodin A-nimiä. Tässä mies on omimmillaan hikoilevana, puhelinlankoihin sotkeutuvana naapurinmiehenä. Lisäksi pedofilia-isää näyttelevä Dylan Baker ei ainakaan omissa silmissäni ole koskaan onnistunut karistamaan Bill Maplewoodia harteiltaan vaikka onkin näyttäytynyt kymmenissä sivuosissa tämän jälkeen – liekö se sitten roolityön hyvyyttä vai mitä mutta Bakerista ei enää koskaan voi tulla mieleen kuin yksi asia. Sanomattakin on selvää, että muukin kaarti on aivan tykissä vedossa. Solondz on henkilöohjaajana tässä parhaimmillaan. Hän on saanut porukastaan irti käsittämättömän hyvää jälkeä.

Onni ei ole iso elokuva mutta se on tarkkanäköinen ja raaka tutkielma nimensä kertomasta aiheesta. Ovatko nämä ihmiset onnellisia? Olemmeko me? Ja jos tai jos ei niin miksi? Kun ensimmäistä kertaa tämän vavahduttavan elokuvan näin niin näitä kysymyksiä en voinut olla pohtimatta, niin maanisen typerryttävältä kuin se tuntuukin. Elokuvan nimi ei kerta kaikkiaan voi olla osuvampi kuin tässä tapauksessa. Onni on kokoelma todella mielenkiintoisia ottoja, joista muodostuu upeita kohtauksia, jotka tekevät hulppeita tarinoita.

Nyt hei ihan totta. Jos vielä on ihmisiä, jotka eivät ole Happinessia nähneet niin kipinkapin vuokraamon kautta. Tämä on tärkeä elokuva.

Renek for smackthejack.net

Photos copyright by Sandrew Metronome, 2009

Traileri: