STOP THE PRESS!

Glass


Glass
Photo’s Copyright by Universal Pictures, 2018. Photo Credit: Jessica Kourkounis.

Ohjaus ja käsikirjoitus: M. Night Shyamalan
Tuotanto: M. Night Shyamalan, Jason Blum, Marc Bienstock, Ashwin Rajan

Pääosissa: James McAvoy, Samuel L. Jackson, Bruce Willis, Sarah Paulson, Anya Taylor-Joy, Spencer Treat Clark, Charlayne Woodard
Arvio: 1,5/5

Intialaissyntyinen M. Night Shyamalan on yksi suosikkiohjaaja-käsikirjoittajistani. Erityisesti Kuudes aisti (1999) kuuluu niiden elokuvien joukkoon, joita en oikeastaan koskaan kyllästy katsomaan, ja jonka huikea loppukäänne tekee yhä vaikutuksen.

Valitettavasti hänen elokuvansa ovat sittemmin tuottaneet enemmän pettymyksen kuin täyttymyksen tunteita, ja vaikka niistä ei odottaisikaan saavansa esimerkiksi juuri Kuudennen aistin tarjoilemaa vau-fiilistä, on olo elokuvakokemuksen jälkeen ollut jokseenkin laimea, yhdentekevä tai ristiriitainen. Koskaan aiemmin en silti muista olleeni yhtä pettynyt Shyamalaniin kuin nähtyäni hänen uusimman elokuvansa Glass.

Glass tuo yhteen Shyamalanin elokuvat Unbreakable (2000) ja Split (2016). Päärooleissa nähdään Unbreakablesta tutut Bruce Willis (David Dunn) ja Samuel L. Jackson (Elijah Price a.k.a. Mr. Glass) sekä Split-elokuvan multipersoona Kevin Wendell Crumbin roolissa loistanut James McAvoy.

Elokuva alkaa siitä, kun massamurhaaja Crumb on jälleen kidnapannut liudan nuoria naisia. Vartiointitarvikkeita myyvä ja vapaa-ajallaan rikollisia metsästävä David Dunn pääsee Crumbin jäljille, mutta yhteenoton seurauksena heidät molemmat otetaan kiinni ja marssitetaan psykiatriseen sairaalaan tohtori Ellie Staplen (Sarah Paulson) hoidettavaksi.

Saman katon alla pyörätuolissaan nykii myös Elijah Price, jonka tohtori työntää yhteissessioon Dunnin ja Crumbin kanssa tavoitteenaan saada kolmikko luopumaan supersankariharhoistaan, kuten hän itse miesten erikoiskykyjä nimittää.

Glassista on vaikeaa löytää juuri mitään hyvää lukuun ottamatta Willisin, Jacksonin ja McAvoyn karismaa ja roolitöitä. Erityisesti McAvoy revittelee jälleen komeasti tulkitessaan 24 eri persoonaa, mutta tälläkin mässäillään niin reippaasti, että homma alkaa puuduttaa. Roolityöt menevät ylipäänsä hukkaan kömpelön käsikirjoituksen vuoksi.

Koko tarinan kertominen vie aikaa yli kaksi tuntia, joista noin puolet on auttamattoman tylsää katsottavaa – olkoonkin, että silmiään voi usein lepuuttaa McAvoyn trimmatussa vartalossa. Shyamalanin elokuvista tuttu lopun yllätyselementtikin on Glassissa niin pliisu, ettei sitä oikeinkehtaa edes yllätyselementiksi kutsua.

Shyamalanin faneille Glass on pakkopullakatsottavaa, mutta eihän sitä voi rehellisyyden nimissä oikein kenellekään muulle perustellusti suositella. Lohdutusta antaa vain toive siitä, että tämä elokuva olisi nyt se Shyamalanin uran pohjakosketus, josta hän lähtee uuteen, uljaaseen nousuun

Taru Oksanen for smackthejack.net