STOP THE PRESS!

Kill Bill vol. 2

Kill Bill vol. 2Ohjaus: Quentin Tarantino
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino, Uma Thurman
Tuotanto: Lawrence Bender
Pääosissa: Uma Thurman, Michael Madsen, David Carradine, Daryl Hannah
Arvio: 2/5

Quentin Tarantinon tyylikollaasi Kill Bill suunniteltiin alunperin yhdeksi filmiksi, mutta päätettiin pilkkoa kahteen osaan, kun kultapojan runsaat visiot näyttivät sitä vaativan. Pilkkomisessa on puolensa: Mammuttimaisena neljän tunnin teoksena Kill Bill edustaa sellaista tinkimätöntä, hullunrunsasta taiteilua, jota ei näe suuren budjetin elokuvassa kovin usein. Itsepäistä, ohjaajalleen takuurakasta työtä katsoo mielellään, vaikka kokonaisuus tahtoisikin hajoilla käsiin. Markkinatalouden lait ja aito auteur-henki ovat kerrankin paiskanneet kättä: Tarantino on saanut tehdä juuri niin pitkän elokuvan kuin on halunnut, ja filmiyhtiö tuplaa tulonsa pistämällä ihmiset maksamaan kahdesta elokuvalipusta. Katsojan kannalta ajateltuna pilkkominen tuntuu turhalta, sillä Tarantinon suureellinen kostotarina olisi vain parantunut tiivistämisestä. Yhdelläkin Kill Billillä olisi pärjätty.

Siinä missä ykkösosa toimi hypnoottisten taistelukohtausten, animen ja riemastuttavien purkkavärien varassa, Kill Bill vol. 2 rämpii maanläheisemmissä sävyissä. Edellinen luku päättyi tokiolaisen puutarhan lumiseen viileyteen, mutta nyt pölähdetään jenkkilän takamaiden hiekkaan, samoihin maisemiin, joissa liikuttiin jo Tarantinon kirjoittamassa Hämärästä aamunkoittoon -pläjäyksessä vuonna 1996. Junttiseutujen kuvasto toimii miljöönä edukseen vain niinä hetkinä, kun ohjaaja vie tarinan äärimmäisyyksiin – ja koska Tarantinon koko filosofia perustuu ’aina uusiin säväreihin’, Kill Bill vol. 2 sisältääkin taas pari sellaista piikkiä, että sydäntä puristaa taatusti. Vai miltä kuulostaisi päästä hetkeksi samaan arkkuun elävältä haudatun kanssa? Tarantino on aina ollut kikkailija, jonka filmit rakentuvat suuriksi elämyksiksi lähinnä muutaman taitavasti rakennetun ’extreme-kohtauksen’ kautta. Se on toisaalta ärsyttävää kikkailua, mutta myös osoitus siitä, että mies uskaltaa ja osaa tehdä juuri sitä mitä haluaa. Tarantinon tyyli on hajanaista ja laadultaankin vaihtelevaa, mutta taatusti kiehtovaa.

Näiden kehujen jälkeen onkin aika todeta, että juuri Kill Bill vol. 2 olisi kaivannut eniten punakynää ja kylmäveristä editointia. Päämäärä on hyvä ja ylevä: hoidetaan ensin veribaletit, sitten syvennetään henkilöhahmoja. Idea ei kuitenkin toimi, sillä kakkososassa tarinan intensiteetti putoaa sitä mukaa kun kaunis kostaja etenee matkallaan. Uma Thurmanin kireälle morsiohahmolle ja David Carradinen Billille olisi suonut uhrattavan parempaa tekstiä, etenkin kun Tarantino sattuu olemaan kiistämättömän lahjakas juuri dialogin kirjoittamisessa. Filmin loppua syventävä perhekolmio on asetelmaltaan herkullinen ja jopa aidosti liikuttava, mutta Tarantino ei malta pysähtyä sen tarjoamien mahdollisuuksien äärelle. Siinä missä ensimmäinen luku rakentui värikkääksi kliseiden ja pop-kulttuurin juhlaksi, kakkososaa vain rasittaa se kaikki kung fu -elokuvista ja 70-lukulaisesta TV-roskasta tuttu kuvasto, jota ohjaaja hellii.

Onneksi Kill Bill ei ole alusta lähtienkään kuulunut oikein mihinkään maailmaan. Tarantinon terapiaprojekti on mielenkiintoinen tällaisenaankin, eikä sitä tarvitse sen ihmeemmin lokeroida. Harvemmin pääsemme tirkistelemään maailman suurimpien elokuvafriikkien valkokangasfantasioita näin puhtaina ja laimentamattomina. Suurimmaksi harmiksi jää nyt se, että kokonaisuus on tällä kertaa pahasti etupainoinen. Vol 2. jää mieleen lähinnä yhdestä tai kahdesta ikimuistoisesta kohtauksesta, kun edellisessä osassa vastaavaa materiaalia riitti kymmenien ja taas kymmenien minuuttien edestä.

Joona Kivirinta for smackthejack

Photo’s Copyright by Miramax, 2004

Traileri: