STOP THE PRESS!

True Romance – Original Uncut & Unrated Version

true_romanceOhjaus: Tony Scott
Käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Tuotanto: Samuel Hadida, Steve Perry, Bill Unger
Pääosissa: Christian Slater, Patricia Arquette, Gary Oldman, Val Kilmer, Brad Pitt, Dennis Hopper, Christopher Walken
Arvio: 4/5

Legendaarinen toimintarysäys vuodelta 1993 saapuu nyt DVD:lle leikkaamattomana. True Romance, kuten muutkin kirjoittajansa Quentin Tarantinon luomat maailmat, loi aikoinaan uudet säädöt väkivallalle elokuvissa. True Romancehan oli legendaarisen ohjaajan Tony Scottin kymmenes toimintapläjäys ja Tarantinohan nyt oli jo kannuksensa hankkinut niin ohjaajana kuin kirjoittajanakin.

True Romancehan starttaa tilanteesta, jossa jokamiehen oloinen sarjakuvakauppias Clarence viettää syntymäpäiviään yksin elokuvissa kung futa tuijottaen. Pomon hankkima synttärilahja tepsuttaa kuitenkin yllättäen naapuripenkkiin puhelintyttö Alabaman suloisessa olomuodossa. Lemmekkään yön ja makoisien jutustelutuokioiden jälkeen pariskunta huomaakin olevansa oikeasti pihkassa ja suinpäin vuorossa on papin aamen. Alabaman sutenööri Drexl kuitenkin nostaa moisesta jutusta äläkän, joten Clarencen on annettava pyssyn puhua rakkautensa puolesta. Vahingossa Drexlin luota nuorten kuhertelevaisten auton takapenkille jää aimo salkullinen kokaiinia, josta olisi seuraavaksi päästävä eroon, mieluiten hyvällä hinnalla. Niinpä alkaa seikkailu, jossa niin virkavalta, mafia kuin petolliset Hollywood-hahmotkin ovat sangen kiinnostuneita kyyhkyläisten edesottamuksista ja eritoten tuosta valkoisesta kullasta.

True Romance ei ole aivan niin ravisteleva elokuva kuin Pulp Fiction mutta hyvä toimintaelokuva se on. Ennenkaikkea siinä viehättää napakkuus; Elokuva kestää vain varttia vajaa pari tuntia mutta siinä ajassa ehditään mellastaa todella paljon. Hahmoja vyörytetään ruudun täydeltä kehiin mutta missään vaiheessa ei silti tunnu, että niitä olisi liikaa tai että vyörytys tukkisi aistit. Leffa pysyy ilmavana ja mitä pidemmälle se etenee, sen mukavampi sitä on katsoa. Tässä auttaa toki huikea näyttelijäkavalkadi, jossa on panostettu varsinkin sivuosiin. Pääosissa Christian Slater ja Patricia Arquette tekevät ihan tavallisen oloiset roolit mutta esimerkiksi Gary Oldman Drexlinä on samaa jatkumoa, jota Oldman tyypitteli useampaakin otteeseen 80-90-luvuilla. Oldman ei ikinä sorru näyttelemään, vaan hän on roolihahmonsa ja siksi hänen työskentelyään on elokuvissa vangitseva katsoa. Myös Brad Pitt yllättää narkkari Floydina, joka silmät harillaan ja ajatus karkaillen fiilistelee maailmaa ja sen savuja. Valittamista ei ole muussakaan miehityksessä, vaan casting on yksi kaikkien aikojen onnistuneimpia.

Elokuvan dialogi on toki mehukasta ja sehän ei yllätä ketään käsikirjoittajan tyylin tuntevaa. Itse asiassa ilman näppärää ja elämänmakuista tekstiä hahmojen suussa, tämä elokuva alenisi arvossaan huomattavasti alemmas ja saattaisipa vajota actionpätkien ynnämuut-osastolle. Joku voisi pitää tätä rupattelua turhana lätinänäkin mutta ainakin se tekee tästä(kin) elokuvasta omaperäisen kokemuksen. Juonihan sinällään ei ole maailman kekseliäin tai paras mutta sen puutteet on korvattu muilla käsikirjoituksen ansioilla. Väkivaltaa elokuvassa on paljon mutta lopun hieman liian pitkälle menevää splatterointia lukuunottamatta se pysyy aisoissa eikä häiritse herkempääkään silmää. Nimenomaan sumeilematta näytetyt väkivaltakohtaukset ovat tässä uncut-versiossa uutta. Ilman niitäkin olisi katsoja toimeen tullut mutta onhan se hyvä, ettei ohjaajan taideteosta mennä riipimään rikki.

Elokuvan leikkaus on älykäs. Vaikka juonesta ei pääsekään putoamaan, on välillä leikkauskikoilla jätetty niin paljon turhaa välistä pois, että katsojan mielikuvitukselle on sopivasti sijaa. Se on hyvä, ettei liikaa selitellä. Sitä paitsi Scott on halunnut näin antaa tilaa suoraviivaiselle ja brutaalille toiminnalle. Alkuasetelmaltaanhan elokuva on jopa ilmeisen kömpelö mutta senkin huomaa olevan ainakin jossain määrin tahallista, sillä elokuvassa on paljon pinnan alle sijoitettua huumoria ja hersyvyyttä. Paitsi verbaalisuus, on toiminnan taso ja jotkut hahmot ajoittain tuoliltapudottavan riemastuttavia, vaikka tässä ei ihan silkasta komediasta kyse olekaan. Juuri tämä itseironian rajamailla liukuva parodinen ote on eräs seikoista, mikä tekee True Romancesta 90-luvun klassikko-elokuvan. Ja sitten on aina se Elvis…

DVD:n extroihin ei enää ole viitsitty panostaa; riittää kai kun väki saa nähtäväkseen uncut-version. Jotakin valokuvia tuotannosta bonus-osastolta löytyy.

Renek for smackthejack.net

Photos copyright by Futurefilm, 2004

Traileri: